JAA
Joulunvietto yksin? Stereotyyppisesti mahdoton ajatus. Ennemmin sitä vaikka hyppää tuntemattomaan ja varaa yhteisöllisen joulumajoituksen maalla. Onhan siellä sentään seuraa.

Viisikymppinen Helena (Milka Ahlroth) jää yksin, kun aviomies Harri (Tommi Korpela) on löytänyt nuoremman kumppanin. Jo aikuinen tytär asuu ulkomailla, joulu on tulossa eikä Helenalla ole ketään kenelle ostaa edes joululahjaa. Ex-mies auttelee kuitenkin edelleen kodin pikkurempoissa, ja Helenalla on vahva usko siihen, että mies vielä palaa hänen luokseen. Joulu nyt vaan on lusittava yksin, ja se on vähän vaikeaa.

Lounais-suomalaisella luomutilalla maailmaa yrittävät pelastaa viljelyä ja lampaanhoitoa YouTubesta opiskelleet Tuure (Eero Ritala) ja Unna (Anna Paavilainen). Ekologisen elämäntavan ylläpitäminen, unelmien toteuttaminen ja 5-vuotiaan Malva-tyttären ehdoilla eläminen haastavat kolmekymppistä pariskuntaa. Etenkään kun tuloja ei ole. Niitä voisi saada majoittamalla vieraita jouluksi.

Helsinki-joulun ahdistavuuden sijaan Helenan paras ystävä Ulli (Mari Rantasila) keksii kaveruksille aidon joulun maalla – ainoan loman johon heillä on varaa. Naiset saapuvat Tuuren ja Unnan tilalle, ensimmäisiksi vieraiksi. Joulua tulee hämmentämään vielä yksi vieras, käsistään kätevä käytännön mies Oiva (Martti Suosalo). Joulun pieni yhteisö on koossa, mutta se toinen suomalaisen joulun tukipilari, kinkku, puuttuu. Eihän kukaan nyt oikeasti kelpuuta pöytäänsä sieniproteiinista ja seitanista tehtyä kasviskinkkua.

”sopii mukavasti niin jouluvalmistelujen lomaan kuin kaltaiselleni antijouluihmiselle”

Inari Niemen menestyselokuva Kesäkaverit (2014) käsitteli nuorten aikuisten naisten tiiviiksi hitsautuvaa porukkaa, epävarmuuksia ja paikkansa etsimistä. Samoista teemoista on kyse Joulumaassakin. Kesäkavereissa mimmikaksikko lähti Hankoon viettämään ”tyttöjen kesää”, Joulumaassa viisikymppiset bestikset lähtevät maalle ”naisten jouluun”. Kummassakin elokuvassa miehet tuovat mukanaan kysymysmerkkejä, uusia suuntia ja valinnan paikkoja. Kumpikin elokuva nostaa tarkasteluun suomalaisille niin tärkeät vuodenajat ja hetket. Kesäänhän on tapana ladata huimasti toiveita ja odotuksia. Perinteinen suomalainen ”oikea” joulu vasta onkin oikea toiveiden, odotusten ja erilaisten näkökulmien paineistettu riisipuurokattila. Joulumaa heittää toisilleen vieraat (ja toisensa tuntevat) ihmiset törmäyskurssille, pohtimaan omia toiveitaan, halujaan ja suuntiaan.

Näyttelijävetoisessa draamakomediassa näyttelijäsuoritukset ovat kautta linjan onnistuneita. Milka Ahlroth puhaltaa voimaa keski-ikäiseen naiseen, joka ei haluaisi menettää uskoaan ex-miehen paluuseen, mutta joka ei toisaalta voi tai halua vastustaa miehekästä ja maanläheistä Oivaa. Martti Suosalo ja Tommi Korpela edustavat hyvin miehiä, joiden välillä ei voi tehdä selkeää valintaa. Villimpi ja sitoutumattomampi Mari Rantasilan Ulli tuo hyvää vastapainoa Helenan harkitsevuudelle. Kesäkavereiden yhdessä pääroolissa nähty Anna Paavilainen on oiva osassaan ekologisen elämäntavan, haastavan äitiyden, maalaisidyllin ja kaupunkilaisten urahaaveiden solmukohdassa. Eero Ritalan Tuure on uskottava koti-isän ja maailmaa pelastavan luomuyrittäjän yhdistelmä, joka luulee tietävänsä joulumaan onnen ytimen.

Pienessä mutta tärkeässä roolissa on myös luomuperheen omapäinen viisivuotias tytär. Lastenlaulujen sijaan hän kuuntelee Markku Aron vanhaa iskelmää ”Etsin kunnes löydän sun”. Laulun sanat tiivistävät hyvin etenkin Helenan ja Unnan tempoilut valintojen edessä: ”Etsin kunnes löydän sun, en lopettaa voi kuitenkaan. Miten rauhaton oon yhä vain, jotain multa puuttunee”. Niin kolmekymppinen kuin viisikymppinenkin nainen ovat samassa tilanteessa miettiessään ihmissuhteitaan ja halujaan. Kuten Unna osuvasti toteaa: ”Eiks tää räpiköinti koskaan lopu?”

Joulumaa sopii mukavasti niin jouluvalmistelujen lomaan kuin kaltaiselleni antijouluihmiselle, joka jaksaa hihitellä aikuistenkin unelmille siitä ”täydellisestä joulusta”.