JAA

Mills & Boon -kioskikirjallisuus lähtökohtineen voi olla suomalaiselle nyky-yleisölle hieman tuntematon käsite. Harlekiinit sen sijaan viitannevat edelleen pehmeäkantisiin romanssihalpiksiin. Ne on strategisesti sijoitettu lähes kauppojen kassoille, makeisten ja tupakkatuotteiden välittömään läheisyyteen.

Näitä kirjoja lukevan ei tarvitse hävetä. Nehän ovat tarkkaan suunniteltujen markkinointistrategioiden kuluttajissa aikaansaamia viimehetkisiä päähänpistoja.

Lukematon rakkaustarina on kertakaikkisesti riemastuttava yllätys. Mikä ilottelu! Mikä itseironia! Mikä huumori! Ja mikä määrä faktaa kätkettynä helposti nieltävään muotoon. Siis sellaiseen, ettei katsoja edes tajua valistuneensa!

Dan Zeff ohjasi ja Emma Frost käsikirjoitti elokuvan Mills&Boon-romanssien 100-vuotisjuhlistajaisiksi. En tiedä, miten tilaus oli määritelty, mutta väittäisin lopputuloksen ylittävän kaikki odotukset.

Tohtori

Konsensus elokuvasta on se, että siinä on kolme aikatasoa rinnatusten. Väärin; niitä on neljä!

Okei, eli se ”tavallinen tarina” elokuvasta: Eletään vuotta 1908. Charles Boon (Daniel Mays) on rakastunut. Hän haluaa naimisiin, mutta hänen on todistettava mieheytensä eli kyvykkyytensä vaimonsa elättämiseen.

Mutta ei se mitään, sillä Charles Boonilla on loistoidea ja yhteistyökumppani Gerald Mills (Patrick Kennedy). Mills&Boon-kustannus perustetaan tuottamaan huokeaa luettavaa jokamiehelle. 1800-luvun loppupuolella nimittäin on syntynyt kaksi valtaisaa potentiaalista lukijakuntaa: työväenluokka ja naiset. Mills&Boonin menestyksen salaisuus onkin historiallisesti siinä, että kyseinen kustantamo osasi hyödyntää uusia lukijakuntia tavalla, joka sopi näiden budjetille.

Se toinen aikataso: retronostalginen 1970-luku, jossa elokuvan ehdoton komediallinen sidekick, josta melkein tuleekin elokuvan päätähti, elää hoitaen sairasta äitiään. Janet (Olivia Colman) tienaa jokapäiväistä leipäänsä epätyydyttävässä työssä (kuinka tuttua tämä onkaan!) pää Mills&Boon-romanssikirjallisuudessa. Äidin leikkaava komea kirurgi kutittelee Janetin libidoa ennennäkemättömällä tavalla. Tästä lisää hetken kuluttua.

Eukko

Ja aikataso numero kolme: nykypäivä. Lynne Pearce ja Jackie Stacey tekivät aikoinaan kovasti töitä feminismin ja romanssien yhdistämiseksi. Sellaisessa feminismissähän täytyy olla jotakin vikaa, joka ei pysty selittämään sitä, että romanssi ovat olleet ja ovat edelleen ykkösenä naisten lukemistoissa. Big time.

Nykypäivää meille edustaa kirjallisuutta yliopisto-opettava Kirstie (Emilia Fox). Hän toteaa todenmukaisesti, että Mills&Boon-romanssit tuottavat enemmän rahaa ja ovat ilmiönä isompi kuin Harry Potter.

Kirstien luennoilla opitaan monia merkittäviä asioita roskaromansseista ja seurataan Kirstien oman rakkauselämän kehittymistä. Fiktion puolelle mennään, kun Kirstie paljastaa kaikkien aikojen myydyimmäksi Mills&Boon-kirjailijaksi Raquel Prettyn.

Ja kuinkas sitten kävikään? Elokuvassa on kuin onkin neljäskin taso! Julistan tämän voitonriemuisesti. Ähäkutti!

Mills&Boon-todellisuudessa elävä kaikkien sidekickien äiti Janet pakenee todellisuuttaan lukemisen lisäksi kirjoittamalla. Äidin operoiva salskea kirurgi sytyttää kokemattoman Janetin neitseellisen libidon ennennäkemättömään roihuun.

Seurauksena on Janetin ensimmäisen romanssin käsikirjoitus. Todellisuus jäljittelee fiktiota – kehnosti ja kirjaimellisesti naurettavasti. Mutta fiktio… no, se onkin sitten jo asia erikseen.

Romanttisen komedian lajityyppiin kuuluu, että onnettomasti rakastuneet saavat toisensa. Välissä voi olla verta ja kyyneleitä, puhumattakaan todellisista tragedioista, mutta lajityypin vaateet täyttyvät, kunhan loppu on onnellinen.

Neito

Lukematon rakkaustarina– elokuvassa onnellinen loppu on yhtä aika- ja kontekstisidonnaista kuin harlekiiniromanssien sankarien maskuliinisuus, joka muuttuu vuosikymmenestä, vuosisadasta ja vuosituhannesta toiseen. Fiktiivisen Raquel Prettyn henkilöllisyys paljastetaan. Samoin kuin se, mikä oli tai on onnellinen loppu naiselle 1900-luvun alussa, vapaan rakkauden ja feminismin 1970-luvulla ja tämän päivän todellisuudessa.

Cougars! You go, girls!

JM