Destiny – peli jonka kolmen osan kokonaistuotantoon on syynätty n. 500 miljoonaa ameriikan dollaria – peli, joka ilmeisesti tienasi ensimmäisellä osallaan takaisin yli 500 miljoonaa ameriikan dollaria päivässä. Destiny – peli, jolle luvattiin yli 10 vuoden elinkaari – peli joka tarjoaa pelaajalle elävän ja maagisen pelimaailman. Destiny – jokaisen scifi-fanin unelma?
Ei aivan. Ei edes lähellä, mutta siitä myöhemmin lisää. Destiny on siis avoimehkon pelimaailman ensimmäisen- ja silloin tällöin kolmannen persoonan räiskintäpeli joka sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen; ei, vaan siis 700 vuoden päähän tuntemattomaan avaruut… ei vaan siis ihan tähän meidän huudeille – Maa, kuu, Mars ja Venus, mitä näitä nyt on. Se koostuu yksinpelistä, co-op-tehtävistä ja vastakkaisesta moninpelistä. Perusidea on kehittää hahmon kokemuspisteitä kohti 20 tason kattoa, jonka jälkeen metsästetään parempia varusteita, jotka antavat valopisteitä – joiden myötä pelaaja saa lisätasoja hahmolleen – jep. Kokemuspisteitä keräämällä ja hahmon erikoiskykyjä käyttämällä, pelaajan hahmo saa erilaisia, parannettuja voimia käyttöönsä ja hahmo voi myös käyttää parempia varusteita. Destiny siis yrittää risteyttää Borderlandsin ja World of Warcraftin, siinä oikein onnistumatta.
Ensimmäiseksi pelaaja luo hahmonsa, valitaan hahmoluokka Titaani (sotilas), Warlock (Teknovelho) tai Hunter (taistelija). Tämän jälkeen valitaan hahmon rotu joko ihmisestä, Awoken (avaruushaltija) tai Exo (kyborgirotu). Hahmon luonnissa voi valita uskomattoman rumista hiuksista hahmolleen mieleisensä, samoin hahmolle voi pläästiä kasvomaalia, hipiän- ja silmienvärin voi muuttaa, mutta koko pelistä ei esimerkiksi löydy AINUTTAKAAN partaa pelihahmolle. Millaisessa pelissä hahmolleen ei voi laittaa partaa? Parrat lienee pahasti pois muodista 700 vuoden päästä. Joka tapauksessa, hahmon rotu ei vaikuta mihinkään, vaan pelaajan tulee ainoastaan koettaa valita itseään vähiten vituttava pelihahmo.
Pelin alussa pelaaja herää henkiin ”vanhalta Venäjältä”, keskeltä ruosteisia autoja, pienen metallikuution kuiskutellessa.
Olet vartija ja ollut kuolleena kauan, mutta nyt on aika lähteä, ilman aseita ei pärjää sillä saamme pian seuraa.
Kappas, venäläiset ovat vaan vielä vieraampia kuin tänä päivänä; Venäjää nimittäin asuttavat muunmuassa Fallenit, langenneet, nelikätiset avaruusmerirosv… ok. En edes lähde selittämään Destinyn tarinaa, sillä ei pelikään sitä yritä kertoa, saati selittää.
Destiny tuo pelin juonta pelaajan eteen erittäin harvaan ripotetuilla välianimaatioilla, sekä pelaajan apurin, metallikuutio ”Haamun”, jonka ääninäyttelijänä toimii todella väsynyt ja ilmeisen huonosti palkattu Peter Dinklage (Game Of Thronesin Tyrion) höpötyksillä ja huonoilla vitseillä. En tiedä voiko Dinklagen suoritusta edes haukkua, koska lähdemateriaali on niin epäselvää paskaa, että en usko että edes John Malkovich saisi siihen eloa. Jos ja kun pelaajalle jää sellainen olo, että ei saa oikein tarinassa mistään kiinni – on Bungie koonnut kokonaisen kirjaston lisätietoa pelimaailmasta ja sen tarinasta kotisivuilleen, jota voi käydä lukemassa selaimella ja vaikkapa hyvin kakstuhattaneljätoistamaisesti älypuhelin aplikaatiolla. Mitä vittua?!? Peliin, johon on 500 miljoonan ameriikan dollarin kehitysbudjetti, ei saada edes rullaavaa tarinaa? Noh eihän se haittaa kun kerran avoin pelimaailma tarjoaa monipuolisesti tekemistä.
Ei aivan. Ei edes lähellä, mutta siitä myöhemmin lisää. Destiny yrittää mullistaa räiskintäpelit yhdistelemällä avoimen pelimaailman seikkailuun elementtejä massiivimoninpeleistä. Pelaaja tekee tehtäviä haluamassaan järjestyksessä planeetta kerrallaan tai ainakin niin kauan, että tietty tehtävä avaa seuraavan planeetan. Jokainen planeetta koostuu avoimesta pelialueesta, joka toimii lähtökohtana jokaiselle planeetan tehtävälle.
Destiny vaatii jatkuvan, päällä olevan nettiyhteyden ja tämän ansiosta pelimaailmaa täydentävät muut pelaajat, jotka rellestävät planeetoilla omia puuhaillen. Voisi kuvitella, etta toiset pelaajat tuovat syvyyttä pelikokemukseen, mutta illuusio rikkoutuu todella nopeasti: muiden pelaajien kanssa voi tehdä satunnaisia tapahtumia planeetalla, jotka ovat haasteellisia tehtäviä, jotka alkavat yllättäen ja pelaajat saavat ilmoituksen, että tapahtuma on lähellä. Jos pelaajat saavat tehtävän suoritettua, on tarjolla satunnaisia erityispalkintoja ja mahdollisesti kokemuspisteitä. Tämän lisäksi muiden pelaajien kanssa voi tanssia ja heidän tavaroitaan tutkia. Siinäpä se kanssakäyminen sitten onkin. Muiden pelaajien läsnäolo tuntuu muutenkin peruspelissä täysin päälleliimatulta, eikä se oikeastaan tuo pelikokemukseen mitään lisää.
Yksinpelin tehtävät irtoutuvat planeetan pääalueesta ja niihin lähdetään aina yksin tai vaihtoehtoisesti ennalta sovitussa ryhmässä kavereiden kanssa, mutta muut seikkailijat jäävät yksinpelitehtäväalueen ulkopuolelle. Pelaajan kuollessa hän syntyy uudestaan vain välitallenuspisteisiin. Pääjuonen tehtävissä kaava on aina sama: putkimainen kenttä, välipomo, metallikuution pitää avata ovi tai skannata tietokone, kun pelaaja puolustaa reviiriä. Räiskintää ja loppupomo. Siinäpä se. Vaihtelua voi koittaa hakea partiointitehtävistä, joita jokaisella planeetalla on, mutta niiden sisällön vaihtelevuus on olematonta: tapa X-määrä porukkaa, tapa X-määrä porukkaa ja kerää tavaraa X, mene paikkaan X. Siinäpä se. Tästä on Destinyn ”yksinpeli” tehty. Mitään sanomattomia tehtäviä toisensa perään, sekä tarpeettoman pitkiä pomotaisteluita, joissa pelaaja yksinkertaisesti vain tyhjentää ammuksensa pomoihin – ei mielikuvitusta, ei wau-fiilistä.
Pelaaja voi myös tehdä iskuja, jotka ovat haastellisempia tehtäviä useamman pelaajan porukalla. Iskut ovat itseasiassa mukavaa ajanvietettä, mutta samoja karttoja ja monstereita kierrätetään näissäkin, joten pelaaja on todennäköisesti nähnyt jokaisen iskun tapahtumat jo yksinpelin varrella – riippuen toki onko yksinpeliä jaksanut pelata riittävän pitkälle.
Destiny nimittäin tarjoaa kohtuullisen vastakkaisen moninpelin eri pelimuodossa: tapa kaikki, tapa kaikki joukkueena, valloita alueita jne. tuttuja ja turvallisia pelimuotoja, mutta todella hyvällä pelituntumalla varustettuna. Pelaaja saa kokemuspisteitä hahmolleen myös moninpelistä ja tämä tuokin yllättäen ongelmia puuduttavan yksinpelin läpipelaamiseen: jos nimittäin satut innostumaan moninpelistä, olet yllättävän nopeasti saavuttanut teoreettisen maksimitason, joka on 20. Tämän jälkeen et enää kerää kokemuspisteitä, ja toisin sanoen, et saa yksinpelistä enää mitään irti. Kohtaamisen ovat yksinkertaisesti liian helppoja, kokemuspisteitä ei tarvita ja kerättävää tavaraa pelistä löytyy yllättävän vähän, varsinkin kun maksimitasolla katse on suunnattuna parempaan varustukseen, kuin yksinpeli pääasiassa tarjoilee. Tähän kun vielä lisätään se fakta, että Bungie ei edes yritä kertoa tarinaa pelissä – on homma selvä. Destiny alkaa tasolta 20.
Vai alkaako? Destiny paljastaa todelliset kasvonsa kun ylihypetetty ”End Game” alkaa. Destinyn loppupeli on mielipuolista grindaamista (toisin sanoen samojen asioiden toistamista, paremman varusteen toivossa). Hyvä esimerkki on vastakkaisessa moninpelissä kerättävät kolikot, joilla parempia varusteita voi ostaa. Yksi varuste maksaa n. 125 kolikkoa, saat voitetusta pelistä 3 kolikkoa ja hävitystä 2 kolikkoa. Jotta voit saada YHDEN uuden varusteen, tarkoittaa tämä siis keskiarvoisesti 50 moninpeliottelun pelaamista. Yksi moninpeliottelu kestää keskimäärin 10 minuuttia. Toisin sanoen yhden uuden varusteen ostamiseen kuluu peliaikaa n. 8 tuntia. Mahtavaa, eikö? Moninpelikokemusta parantaa vielä se uskomaton fakta, että vaikka moninpelimatsin jälkeen jaetaan tavarapalkintoja, ovat ne täysin sattumanvaraisia.
Testiryhmän kanssa pelasimme hyvin yhteen ja varmistimme monesti oman joukkueemme voiton. Parhaat sijat olivat koko ajan hallussamme ja tiimimme loisti – silti toistuvasti oman ja vastapuolemme heikoimmat pelaajat saivat esimerkiksi toiseksi parhaimman tason varusteita kun itse tyydyimme halpaan rihkamaan, jos edes siihen, sillä joka matsista ei palkintoja tipu. Systeemi on täysin päätön.
On myös suorastaan todella typerää, että Bungie on tehnyt päätöksen, että pelissä ei voi vaihtaa tavaroita toisien pelaajien kesken – kun vihdoin saat jonkun uskomattoman kovan varusteen ja se sattuukin olemaan väärälle hahmoluokalle, tai vain yksinkertaisesti vääränlainen – saat siitä muutaman kolikon, joilla et loppupelissä tee enää mitään, ja päivitysosan, jolla voit päivittää kenties hallussasi olevaa asetta. Aivan päätöntä ja perustelematonta.
Graafisesti Destiny on komeaa katsottavaa – ainakin maisemien ja aseiden osalta. Hahmoanimaatio vaihtelee todella surkeasta keskinkertaiseen. Mitään todellista uuden sukupolven pelaamista Destiny ei tarjoile kuin taustojen ja valaistuksen osalta. Mainittakkon vielä, että latausajat ovat kerrassaan sietämättömiä, ja vaikka peli pyöriikin tasaisesti 30 kuvaa sekunnissa, itse ainakin elättelin toiveita nopeammasta ruudunpäivityksestä. Musiikista voisi miltei antaa plussaa, mutta ääninäyttely kaatuu lähdemateriaalin tasoon miltei joka kerta.
Destiny on ollut kunnianhimoinen projekti ja se voi olla hienon pelisarjan ensimmäinen osa, jonka alku on vain todella vaikea. Destiny ei missään nimessä ole hyvä peli eikä se tarjoile mitään uutta. Se lähinnä tarjoaa pelaajille sen mitä monet muut pelit ovat jo korjanneet ja tehneet paremmin. En kiistä, etteikö yhteistyöiskut tai moninpeli olisi mukavaa ajan vietettä, jos unohtaa täysin sen paremman varusteen tavoittelun, satunnaisuus ei haittaa, eikä oikeastaan halua, että oman suorituksen tasolla on mitään merkitystä paitsi tehtävän loppuun pääseminen, tai moninpeli matsin voittaminen.
Destiny on todellinen pettymys eikä se lunasta lupauksiaan. Se tarjoaa todella hyvän räiskintätuntuman, mutta niin tarjoaa moni muukin peli, se tarjoaa hyvän moninpeliräiskinnän, mutta jo uuden sukupolven peleistä löytyy huomattavasti parempia. Ainoastaan yhteistyöpelaamisesta kiinnostuneet pelaajat tulevat todennäköisesti pelaamaan Destinyä edes hetken kauemmin. Muille en peliä lähde suosittelemaan, ellei peliaikaa löydy todella paljon, eikä toisto haittaa. Alkuinnostuksen jälkeen, kun Destiny paljastaa todelliset kasvonsa, on pelaajan edessä tyhjä, epäuskottava, itseääntoistava ja miltei joka osa-alueella epäonnistunut räiskintäpeli ilman sydäntä ja sielua.
