JAA
} else { // }

UFC 2 on EA:n kolmas yritys luoda vapaaottelusimulaattori, ja toinen kerta täydellä UFC-lisenssillä. Kuinka urheilujätti onnisttuu, kun mukana on 250 aitoa ottelijaa, virallinen selostustiimi ja nykypäivänä pakollinen mikromaksuihin pohjautuva Ultimate Team -pelimuoto?

UFC on vapaaottelun kuningassarja ja sen suosio on kasvanut tasaisesti vuosi vuodelta. Urheilulajin mallintaminen on ollut haastavaa ja sitä on yritetty useaan otteeseen jo PS2:n ajoista lähtien. Tähän mennessä parhaiten on onnistunut EA MMA jonka kehitti EA Tiburon. Se edelsi EA:n UFC pelejä vajaalla lisenssillä, mutta onnistui toteuttamaan onnistuneen pystyottelun Fight Night -peleistä lainatulla pelimekaniikalla, yhdistettynä hienoon ja omaperäiseen mattopeliin. Kun EA vihdoin sai kärhämät sovittua UFC-keisari Dana Whiten kanssa muutama vuosi sitten, julkaisi pelijätti uuden, täydellä UFC-lisenssillä varustetun pelin, joka oli lähinnä grafiikkademo uusille pelikonsoleille ja se kärsi järkyttävistä pelimekaanisista ongelmista.

} else { // }


Turkulainen vapaaottelija Makwan Amirkhani on päässyt mukaan peliin. Häntä ei kuitenkaan pyydetty kuvattavaksi, vaan graafikot rakensivat hahmomallin valokuvien perusteella.

UFC 2 korjaa paljon ensimmäisestä osasta. Mukana on ennätysmäärä aitoja vapaaottelijoita ja mahtuupa mukaan koko Suomen kansan suosikki Makwan Amirkhanikin – tosin hieman omituisen näköisesti mallinnettuna. Kokonaisuudessaan UFC 2 on todella upean näköinen peli, jossa jokainen tyrmäys tuntuu miltei pelaajassa asti, ja UFC-eventtien tunnelma hipoo täyttä autenttisuutta massiivisuudessaan. Suurin osa ottelijoista on mallinnettu todella hyvin, vaikka ottelijoiden tunnettavuus selvästi määritteleekin heihin käytetyn mallinnusajan.

Vapaaottelu on lajina todella vaikea mallintaa peliksi. Sen pitäisi muistuttaa veriotteluiden shakkia, jossa jokainen siirto, niin pysty- kuin mattopelissäkin voi johtaa häviöön tai voittoon sekuneissa, ilman että pelaaja kokee vääryyttä.

UFC 2 onnistuu tässä pystyottelun osalta loistavasti. Pystyottelun flow on todella kohdallaan ja se onkin heittämällä pelin paras osa-alue. Pystyottelu perustuu vastustajan liikkeiden lukemiseen, vastahyökkäyksiin, kuntomittarin tasapainottamiseen ja sen täydellisen hetken kärkkymiseen.

Päälimmäiseksi tunteeksi jäi vitutus, ohjaimen kuristus sekä mattopainin välttely kokonaisuudessaan.

 

Lyönnit tuntuvat ja potkut napsahtavat komeasti osuessaan. Pystyottelu on todellakin kuin shakkia ja rämpyttämällä siinä ei pärjää. Ongelmat kuitenkin alkavat jo pystyottelussa, kun pelaajat siirtyvät clinchiin, eli pystypainiin. Pystypaini tuntuu liiankin suoraviivaiselta aiempaan verrattuna ja sen kontrollointi on turhankin helppoa. Kun ottelu viedään mattoon, paljastuu pelin suurin pettymys ja suurimmat ongelmat. Mattopaini on todella kehnosti toteutettu, vaikka parannusta EA UFC:stä onkin tapahtunut mukaan tulleen opasteen myötä.

Mattopeli on itsessään animaatioiden linkittämistä paremman position saavuttamiseksi. Tällä kertaa peli siis kertoo, mihin suuntaan tattia pitää kääntää jotta haluttu asento saavutetaan. Siirtojen puolustaminen perustuu animaation lukemiseen, mikä on täysin luonnotonta, pelin tiimellyksessä miltei mahdotona ja tuntuu aivan sattumanvaraiselta. Taktisuus puuttuu täysin ja mattopeli tuntuukin todella laimealta, verrattuna esimerkiksi EA Sports MMA -peliin jossa mekaniikka oli huomattavasti paremmin kohdillaan.

Mattopelin ongelmat johtavat kuitenkin vielä suurempiin ongelmiin, eli lukkojen ja kuristusten suorittamiseen. Vapaaottelun sydän on kuitenkin puoliksi brasilialainen ju-jutsu, eli matossa tapahtuvat lukot ja kuristukset. Koko BJJ:n toteutus on suorastaan ala-arvoista ja onkin vaikea käsittää, miten homma on voitu ryssiä niin pahasti.

Mattopainin aikana on mahdollisuus koettaa lukkoa tai kuristusta, jolloin ruudulle ilmestyy indikaattori, jossa hyökkäävä pelaaja koettaa saada oman kursorinsa toista tattia suuntaamalla indikaattorin laitaan ja näpäyttää oikeaan aikaan toista tattia edetäkseen seuraavaan vaiheeseen, jossa sama homma toistuu. Lukon tai kuristuksen onnistumiseen tarvitaan vaikeusasteesta riippuen useampi onnistuminen, jotta puolustava pelaaja alistuu kohtaloonsa. Usean tunnin pelaamisenkaan jälkeen homma ei alkanut sujua ja päälimmäiseksi tunteeksi jäi vitutus, ohjaimen kuristus sekä mattopainin välttely kokonaisuudessaan.

EA  Sports UFC 2 tarjoilee pelimuotoina todella yksinkertaisen uramoodin, jossa luodaan oma ottelija tai valitaan valmis, mallinnettu urheilija, joka aloittaa uransa heikennettynä. Uramoodissa edetään tv:stä tutusta UFC-tosi-tv-talosta aina kohti mestaruutta. Otteluiden välissä treenataan ja oman ottelijan ominaisuuksia parannellaan.

Mukana on sattumanvaraisuuksia, jotka vaikuttavat treeniohjelmaan. Treenaus tapahtuu tutoriaalien avulla, jotka kerran onnistuneesti suoritettuaan voi simuloida, eli skipata tyystin. Sattumanvaraisuudet tuovat apuja tai heikennyksiä treeniohjelmaan. Treeniohjelma saattaa lyhentyä, koska ottelijan kotiin saapuu kaapeliasentaja ja ottelija ei ehdi ajoissa treenikselle, tai punttis on päättänyt uusia välineitä ja ottelija saa treenistä paremman hyödyn helpommin kuin aikaisemmin.

Variaatioita ei ole nimeksikään ja sattumanvaraiset tapahtumat ovat nopeasti nähty. Uramoodi on siis otteluita otteluiden perään ja vaikeusaste valitettavasti pomppaa kattoon, kun tittelimatsi lähenee.

Uramoodin alusta lähtien horisontissa häämöttää jo uran loppu, joka lähenee nopeammin häviöiden ja loukaantumisten myötä. Omat vastustajat kannattaakin siis valita huolella jotta tittelimatsiin ehtii ennen kuin ura on plakkarissa ja Hall of Famen ovia kolkutellaan kovettuneilla rystysillä.

Uramoodin lisäksi mukana on Event-moodi, jossa pelaaja voi luoda oman UFC-tapahtuman ja siihen omat ottelukortit. Mukaan on myös ahdettu EA-peleistä tuttu Ultimate Team, jossa tällä kertaa korttipakoista kerätään parempia liikeitä ja boosteja otteluihin. Pelaaja voi luoda viisi ottelijaa eri sukupuolilla ja eri painosarjoista, joita hän lähtee treenaamaan korttien avulla kohti mestaruutta. Matsin jälkeen kertyy kolikoita, joilla uusia pakkoja voi ostaa oikean rahan sijaan. Homma on koukuttavaa, vaikka ei pakkojen avaaminen saakkaan aikaan samaa intoa, kuin esimerkiksi FIFA:ssa. Ultimate Team on kiva lisä, mutta pelimuoto tuntuu lähinnä pakolliselta päälleliimaukselta, jotta ah niin ihanat mikrotransaktionit on saatu mukaan tähänkin peliin lisätienestin toivossa.

Mukana on myös Knock Out -muoto, joka ironisesti pudottaa mattopelin pois kokonaan ja keskittyy ainoastaan pystyotteluun. KO-moodi, eli sohvamyllytys, on pelattavissa ainoastaan paikallisesti kaveria tai tekoälyä vastaan. Se tuo peliin tappelupeleistä tutun kestävyysmittarin, jonka loppuessa putoaa toinen pelaaja näyttävästi kanveisiin. Sohvamyllytys tuntuu kuin pelintekijät myöntäisivät nöyränä, että hommaa ei mattopelin osalta saatu toimimaan, joten unohtakaa se ja keskittykää siihen mikä toimii.

Mukana on toki myös nettipeli, joka ansaitsee kiitosta. Netissä voi kamppailla perusmatsien tai Ultimate Team -porukan kanssa. Viivettä ei juurikaan ilmene, vastustajat löytyvät nopeasti ja omia luomuksiaan on mukava viedä nettikehään piestäväksi. Polttava kysymys kuuliikin, miksi KO-moodi ei tue verkkopeliä, sen ollessa heittämällä EA UFC 2:n paras pelimoodi?

EA UFC 2 onnistuu pystypelissä ja tunnelman luomisessa loistavasti. Valitettavasti mattopeli on silkkaa paskaa uudesta liikeopasteesta huolimatta, sidonnoista ja kuristuksista puhumattakaan. On vaikea antaa anteeksi, että puolet lajista on mallinnettu niin ala-arvoisesti, ja vaikka KO-moodi onkin todella hauskaa vihdettä kaverin kanssa, on EA UFC 2:sta näyttävyydestään huolimatta vaikea suositella.

Lajin fanit tuskin saavat siitä irti sitä mitä haluavat, mattopelin ollessa mitä on ja satunnaispelaajille pelimekaniikka on jopa pystypelin osalta liian monimutkaista, että se antaisi rahalle vastinetta.

EA UFC 2 on parasta vapaaottelua sitten vajaalisenssisen EA  Sports MMA:n, mutta se ei valitettavasti tällä kertaa riitä.

} else { // }
ARVOSTELUN YLEISNÄKYMÄ
EA Sports UFC 2
50 %
JAA
Edellinen artikkeliPeliarvostelu: Hitman
Seuraava artikkeliVelkaantuminen ja maksuhäiriöt bloggareiden arkea – Onnenonkija-leffa ottaa kantaa ja puhkoo pilvilinnoja

Each person who ever was or is or will be has a song. It isn’t a song that anybody else wrote. It has its own melody, it has its own words. Very few people get to sing their song. Most of us fear that we cannot do it justice with our voices, or that our words are too foolish or too honest, or too odd. So people live their song instead.