Peliarvostelu: Fez

 

Pelin päähenkilönä seikkailee sympaattinen, valkoinen olento nimeltään Gomez. Hän viettää rauhallista elämää kaksiulotteisessa maailmassaan, jonka maisemat muistuttavat kovasti klassisten, 8-16 bittisten videopelien tarjoamia näkymiä. Ystävämme arki (ts. pelin intro ja johdatus kontrolleihin) kuitenkin järkkyy, kun jättimäinen geometrinen muoto repii todellisuuden kudoksen rikki. Näin Gomezille paljastuu, että hänen maailmansa sisältääkin todellisuudessa kolme ulottuvuutta. Kun sankarimme saa vielä mystisesti päähänsä fetsin, on retroilulla kyllästetty tasoloikkaseikkailu valmiina alkamaan.

 

Gomezin tehtäväksi tarkentuu mitä erilaisimpiin ympäristöihin sijoiteltujen kuutioiden kerääminen. Niiden avulla näet maailma on mahdollista pelastaa. Luonnollisesti kuutiovarannanon karttuessa myös ovet uusille pelialueille aukeavat. Fezin tavoite onkin tiukasti sidottu tähän monille muillekin peleille tavanomaiseen muotoon. Pelin sydän on kuitenkin siinä, miten tämä tavoite pyritään saavuttamaan.

 

 

Fezin pelimekaniikka rakentuu hauskalla tavalla kahdelle varsin erilaiselle peruspilarille. Toisaalta kyseessä on tasohyppely, joka muistuttaa videopelien kulta-ajasta. Toisaalta taas kyse on pulmapelistä, jossa maailmaa voi kääntää ja vääntää. Pelin jälkimmäinen puoli on se, mikä tekee Fezistä kiinnostavan. Pelin jokainen alue sisältää nimittäin kirjaimellisesti useita 2D-puolia. Kuutioiden löytäminen ja kerääminen perustuukin kentän kääntelyyn, oikean reitin oivaltamiseen ja tasolta toiselle pomppimiseen.

 

Fezille on haasteen tarjoamisen sijaan tärkeämpää antaa pelaajan nauttia maailman tutkiskelusta ja ongelmien ratkaisusta ihan omaan tahtiinsa. Vihollisia ei ole eikä kuolemaan johtavasta putoamisesta rankaista. Epäonnistuneen hypyn jälkeen pelaaja jatkaa suoraan siitä, mihin viimeksi jäi. Aivopähkinätkin ovat lempeän haastavia. Tietyllä tavalla Fez on eräänlainen pelimaailman ”slow food”, joka pakottaa pysähtymään ja nauttimaan kiireisen arjen keskellä. 

 

Mikäli retropelit hivelevät silmiäsi, ei Fez petä. Peli on uskollinen vanhojen videopelien kuvailmaisulle, mutta ottaa kuitenkin pienissä yksityiskohdissa ilon irti nykyajan kykenevistä koneista. Myös muut tekniset seikat ovat pelissä moitteettomassa kunnossa. 

 

 

Kaikesta hyvästä huolimatta pikseliparatiisiin on päässyt luikertelemaan pari pientä myrkkykäärmettä. Henkilökohtaisesti koin pelin äänimaailman lähes sietämättömäksi. Ongelman voisi kiteyttää siten, että Fez onnistuu jotenkin kokoamaan retropelien soundtrackien huonot puolet yhdeksi paketiksi. Pientä moittimista löytyy myös kontrolleista, sillä Gomezin liike tuntuu jotenkin liian leijuvalta. Vaikka kyse ei ole tarkkuustasohyppelystä, on epämääräisiä fysiikan lakeja noudattava pomppiminen hieman ärsyttävää. 

 

Vaikka mikään ei tässä maailmassa ole täydellistä, ansaitsee Fez kiitosta lähes kaikissa niissä asioissa, joilla on merkitystä. Kyseessä on kiistatta laatupeli, jossa hyvä idea on toteutettu rakkaudella. Pelaajalle tarjotaan monia rentouttavia ja sykähdyttäviä hetkiä varsin ainutlaatuisessa maailmassa. PC-puolella tästä indie-helmestä on saatu nauttia jo parin vuoden ajan. Onkin eräänlainen kulttuuriteko, että nyt siitä pääsevät nauttimaan myös konsolipelaajat.