Mainos

Se tulee taas. Stephen Kingin kirjaan perustuva ysäriminisarja on pilkottu ja tehty uudelleen yhdeksi elokuvaksi uusilla näyttelijöillä ja kauhun elementeillä.

Derry, Maine, 1988. Lapsia katoaa selittämättömällä tavalla. Kun ns. Luuseriklubin jäsen Bill Denbrough’n (Jaeden Lieberher) pikkuveli George (Jackson Robert Scott) katoaa, on luuseriklubille selvää, ettei kukaan lapsi ole turvassa. Samaan aikaan nuoret ovat alkaneet tehdä havaintoja pelottavasta klovnista (Bill Skarsgård). Pelon levitessä Derryn kaupungin nuoriin, tuntuu siltä, kuin nuorten pahimmat painajaiset kävisivät toteen.

Mainos

SE perustuu Stephen Kingin IT-nimiseen 1986 kirjoittamaan romaaniin. Alkuperäisessä kirjassa elettiin vuotta 1957, tässä versiossa on päivitetty tarinan nuorten aika 80-luvun loppuun. Päivitys on toimiva, ja tuo nuorten meiningit lähemmäksi potentiaalisia kolmekymppisiä katsojia, ajan kuvauksen ollen silti kiinnostava niille parikymppisillekin.

IT-romaani popularisoi pahan klovnin arkkityypin ja luultavasti osaltaan toimi katalyyttina koulrofobian (klovnipelko) leviämiselle. 1990 tehtiin SE’stä myös tv-minisarja, jossa Tim Curry esitti ikonisen version Klovni Pennywisesta. Tim Curryn versio oli niin mainio (vaikkakin minisarjan toinen puolisko oli hieman ’meh’), että se pisti todella kovan skeptisyyden päälle tästä 2017 version onnistuneisuudesta. Voiko Bill Skarsgårdin versio olla toimiva?

Päihittääkö uusi versio vanhan?

Andy Muschietti (Mama, 2013) on ohjannut tuoreen ja raikkaan version SE’n tarinasta, jonka uuden version kynäilystä vastaavat Chase Palmer, Cary Fukunaga ja Gary Dauberman.

SE pyöriskeli jonkin aikaa tuotantohelvetissä ja näytti välillä siltä, ettei koko produktio toteudu. Onneksi kuitenkin elokuva saatiin käänteistä huolimatta tehtyä, ja voi pojat millainen elokuva se onkaan!

”pojat millainen elokuva se onkaan!”

SE modernsoi meininkiä juuri sopivasti, unohtamatta silti juuriaan. Juuret näkyvät myös lavasteissa, leffajulisteissa ja pienissä viittauksissa. Elokuvan kauhutunnelma on old school -kauhua, eikä tätä nykykauhuja syöpäläisen tavoin saastuttamaa jump-scare-ripulia.

Bill Skarsgårdin Pennywise on häiritsevä, karmiva ja aggressiivinen ja tämä sopii modernisaatioon enemmän kuin hyvin. Skarsgårdin vivahteikas roolisuoritus on napakymppi. Tervetuloa painajaiset!

1990 tehty minisarja on tervassa tarpovaa löntystelyä temmoltaan verrattuna nykykerrontaan. Uudessa versiossa taas homma etenee kuin rasvattu, ja hitaissa kohdissakaan meininki ei jämähdä patsasteluksi auringonlaskussa.

Henkilöhahmoihin kiintyy, siksi kauhukin pelottaa

Elokuvan nuoret tekevät huikeaa työtä ja Muschiettin ohjastamana. Näistä kersoista välittää. Meininki on hyvin Stand By Me – Viimeinen kesä ja Stranger Things’n kaltainen, nuorukaisten sanaillessa toisilleen ja pitäessä toistensa puolia.

Hahmoista välittäminen on ehkäpä tärkein osa kauhua, ja tämä heijastuu myös Kingin kirjoitustyyliin. Kuten Kingin tarinoissa, myös Muschiettin ohjauksessa ensin tutustutaan tyyppeihin, heistä aletaan välittämään samaistumisen myötä ja sitten heidät potkaistaan helvetin syövereihin. Näin katsoja kärsii, jännittää ja pelkää hahmojen mukana.

”Ennen kuin katsoja huomaakaan, on pelko järsinyt tiensä selkärankaan”

Elokuvan visuaalinen maailma tarjoaa 80-luvun lopun herkkuja, ja lavasteet pursuavat yksityiskohtia. Taustalla tapahtuu asioita, joita ei välttämättä pistä edes merkille, mutta luovat levottomuuden tunnetta. Näin kauhu hiipii nakertamaan katsojan nilkkoja, levittäen samalla lamauttavaa ainetta. Ennen kuin katsoja huomaakaan, on pelko järsinyt tiensä selkärankaan.

Musiikkimaailmasta vastaa Benjamin Wallfisch (mm. A Cure for Wellness, Lights Out). Soundtrack kuljettelee katsojan tunteesta toiseen ketterästi. Musiikin tunnelma on kokonaisvaltainen, eikä liian päälle puskeva.

Ja kun elokuvassa ns. kakka osuu tuulettimeen, ei musan puolesta ole kovin epäselvää, ilmestyykö pieni vauhtiraita katsojankin kalsonkeja koristamaan. Musiikilliset teemat eivät ehkä jää niin hyvin mieleen, mikä ei tämän tyyppisessä jutussa haittaa.

Äänimaailmaan on ripoteltu onnistuneesti kaikenlaista kivaa levottomuutta aiheuttamaan. Kotiin mennessä ja sänkyyn valmistautuessa pitänee jättää valot päälle ja katsojalle jää dilemmaksi kumpi lienee pahempi: tilkitä korvat vai kuunnella rapinat?

Onnistunut re-make

SE on yksi harvoja onnistuneita kauhumodernisaatioita. Elokuva ei yritä olla 1990-luvun version kaltainen, muttei juuria sen, eikä Kingin romaanin suhteen, ole unohdettu. Kunnioitus edellä tulleita ja kauhugenreä kohtaan yleensäkin, näkyy, kuuluu ja tuntuu.

SE on itse asiassa vasta ensimmäinen osa kahden osan kokonaisuudesta, mutta ollos huoleti, sinä epäilijä – elokuva toimii hyvin itsenäisenäkin osana.

Mainos
ARVOSTELUN YLEISNÄKYMÄ
SE (2017)
Edellinen artikkeliStar Wars: Episode IX -ohjaajalle kenkää – ei suostunut luopumaan ”arasta kohtauksesta”
Seuraava artikkeliRespawnin peliennakossa palo-, pelastus- ja poliisisimulaattori EmergeNYC
Taide – Media – Teknologia. Elokuva ja pelit, koska niissä yhdistyvät taide ja teknologia. Teatteri, koska on tehnyt sitä aina. Impro, koska ei tarvitse muistaa vuorosanoja. Musiikki, koska se on henkireikä. Kirjat, koska aina voi oppia jotain lisää. Liikaa siistejä juttuja, liian vähän aikaa ja uteliaisuus pitää aina nälkäisenä.
se-arvostelu-painajaispelle-palaa-uudessa-muodossaSE on yksi harvoja onnistuneita kauhumodernisaatioita. Elokuva ei yritä olla 1990-luvun version kaltainen, muttei juuria sen, eikä Kingin romaanin suhteen, ole unohdettu. Kunnioitus edellä tulleita ja kauhugenreä kohtaan yleensäkin, näkyy, kuuluu ja tuntuu.