Atomfall-arvostelu – pieni dystopia preerialla

Atomfall on Rebellion kehittämä, sekä julkaisema toimintaseikkailu vaihtoehtoisessa 1960-luvun Englannissa. Rebellionin aiempi Sniper Elite -pelisarja oli ja on hyvää räimettä, mutta jatkuuko menestys vai hajoaako atomeiksi?

Cumbria, Britannia vuonna 1957. Viidennen INES-luokan onnettomuus sattuu Windscalen ydinvoima- ja ydinaseteollisuuden keskuksessa. Kuningaskunta alkaa eristämään onnettomuusaluetta ja pitää kulissia tyhjennetystä alueesta yllä. Ei siellä mitään erikoista tapahtunut, niin kuin ei tapahtunut Tsernobylissäkään, jos asiasta olisi tuolloin hallitukselta kysynyt.

Näin siis Englannissa, paitsi homma hoidettiin kuitenkin suoraselkäisesti ja alueesta ei ole tehty mitään lainsuojattomien puuhamaata, mutta Rebellionin Atomfallissapa on tästä kyse.

Pelistudion tuttu kolmannen persoonan kuvakulma on typistetty silmiin ja hommahan toimii. Nappaa siis ruosteinen piilukkosi, nötköttihätävarapakkaus, ydinvoimaparistot ja hyppää mukaan!

Se toinen otanta

Atomfall-peli pohjautuu siis oikeisiin tapahtumiin, jotka Rebellion on dramatisoinut oikein urakalla ja tehden siitä post-apocalyptisen toimintaseikkailun. Peli alkaa viisi vuotta ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen kun sankari herää muistinsa menettäneenä pölyisestä bunkkerista. Paikalle vaappuu pahoin haavoittunut, eristysuojapukuun pukeutunut selviytyjä joka käskee pelaajaa selvittämään mysteerin. Mitä tapahtui, miksi ja mistä nämä hirviöt oikein tulivat?

Sankarin kerätessä ensihoidolliset tarpeensa on bunkkerista ulosryöminnän jälkeen todettava, että maailmahan on jonkinlaisessa kaaos-tilassa. Taustalla hehkuvat ydinvoimalareaktorit tussuttelevat sinistä säteilyä taivaisiin ja pelaaja on eristetty onnettomuusalueen sisään, jota hallitsevat erilaiset ryhmittymät. On robottiarmeijaa, lainsuojattomia, ihmislihaa nauttivia druideja ja se kaikkein rautaisimmalla otteella hallitseva Protocol, joilla tuntuu olevan pisin tikku.

X-Ray kill-cam ja räjähtävät kivekset?

Vaikka Atomfall on tehty samalla, Rebellionin omalla Asura-moottorilla, jonka vahvuuksia ovat luotien ballistinen käyttäytyminen ja ne ihanat hidastusanimaatiot räjähtävistä genitaaleista, ei näistä mitään Atomfallissa nähdä. Pelissä kun tuliaseita on niukasti, joten kättä pidempään on turvauduttava.

Valitettavasti mailoilla mätkiminen on aivan helvetin kankeaa, epäintuitiivista ja yhden napin raivoisaa runkkaamista. Pyssyillä paukuttelukaan ei tuo läheskään samaa nautintoa kuin studion Sniper Elite -pelisarjan asekontrolli.

Tämä on pelin suurin kompastuskivi, jonka toivoisin nopeasti korjattavan. Mitään torjuntoja tai väistöjä ei myöskään pelistä löydy vaan vihollisen krikettimaila on otettava otsaan, toivoen ettei henki lähde. Se meinaan lähtee, jos pelin vaikeusaste on suositetulla tasolla.

Tästä päästäänkin aasinsillalla hämmentävään, mutta monipuoliseen ratkaisuun jossa vaikeustasoa voi itse säätää erittäinkin yksityiskohtaisesti. Vihollisten älyyn, aggressiivisuuteen ja ”hortoiluun” on olemassa omat säätöliu’ut, kuten kaikkeen muuhunkin.

Arviodeadlinen paukkuessa kriitikko väänsi nupit lounaaseen ja peli muuttui äärimmäisen helpoksi, joten vaikeustasosta ei kukaan voi sanoa mitään pahaa. Säädä itte miten haluat, mate!

Avoimen naapuruston peli

Atomfall ei ole avoimen maailman, vaan pikemminkin avoimen lähiön peli. Tutkittavaa riittää neljän eri alueen voimin, joiden kokoluokka on hieman isompaa temmellyskenttää kuten Sniper Elite -peleissä.

Mitään pikamatkailua pelissä ei voi suorittaa, mutta kartan juoksee päästä päähän parissa minuutissa.

Kaikkia näitä alueita yhdistää tunneliverkosto, jossa avautuu lisää tehtävää ja tutkittavaa.

Peli ei myöskään pitele kädestä (ellet niin halua), eikä kerro suoraan vain mihin mennä ja mitä tehdä. On kerättävä johtolankoja, huhuja ja juteltava alueen asukkaiden kanssa, mysteerin selvittämisen vuoksi. Kaikkialle pääsee heti, mutta resurssien ollessa vähäistä ei haastavimmille alueille kannata heti juosta.

Pelissä on joka puolella mielenkiintoista tutkittavaa ja pelaaja ajautuukin hyvin nopeasti touhuamaan jotain muuta kuin päätarinaa, muttei immersion rikottavana elementtinä. Päinvastoin. Immersio on tuotu Atomfalliin todella hyvin ja ”diipisti”, eikä haahuilu alkumetreillä jossain kellarissa syökse pelaajaa typeriin, ”kerää 40 kaljatölkkiä, että opit mekaniikat” -sivutehtäviin. Aina löytyy jotain johtolankaa, joka avaa mysteeriä enemmän ja enemmän.

Todellinen immersio-iitu lykkää tietenkin vaikeustason tappiin ja ottaa avustavat vihjeet pois. Immersiota tukee vielä hyvät ääninäyttelijät, jotka suoltavat 1950-luvun brittiä uskottavasti, vaikka alussa kriitikko itki ettei kuulosta nyt lähiö-gangstan ”oi, mate, oi mate” -läpältä. Puhe oli oikeastikin tuollaista, 50-luvun lopun pohjois-englannissa.

Koko ilta tulee!

Pelimaailma on armoton niin ympäristöllisesti kuin vihollistenkin saralta, mutta! Tässä taas immersiolle lisää mitaleja, sillä viholliset eivät automaattisesti hyökkää kimppuun vaan kuten realistisestikin ensin varoitellaan ja kehoitetaan painumaan ystävällisesti vittulaan, ennen kuin alkaa pamppu heilua.

Vihollisia on yleensä myös monta, eikä yksittäisiä eksyjiä paljoa löydy. Viholliset myös näkevät pelaajan kaukaa, eikä näköyhteyden jälkeen puun taakse piiloutuminen auta mitään.

Pelissä on myös kuntomittari, joka ei hidasta pelaajaa staminan loppuessa, vaan nostaa sykettä korkeammalle jolloin pelaaja pitää enemmän ääntä. Tämän vihulainen kuulee heti ja sitten rytisee. Korkealla sykkeellä ottaa sankari myös mailaa tehokkaammin suuhun, joten taktikointi on suotavaa, ellei jopa pakollista.

Erilaisia vihollisia ei Atomfallissa paljon ole, vaan useimmat ovat ihmissaastaa erilaisine kiltoineen. Ihmislihaan tykästyneet druidit ampuvat jousilla kun B.A.R.D turvautuu robottiarmeijaan.

Ydinsätinöinnin aiheuttamia sekasikiöitä löytyy pimeistä bunkkereista, jotka vetää sua aina turpaan. Ympäristössä vilisee myös inhoja rottia, sekä mutatoituneita ampiaisia, joita iskee ruudulle aina kunnon kimppu. Pelissä on potkunappi, jolla itikat saa karistettua kannoilta.

RPG-elementit?

Atomfallissa on oppaita, joita lukemalla oppii valmistamaan esimerkiksi polttopulloja ja voimajuomia, mutta mitään taitopisteitä ei varsinaisesti jaella. Muutamia taitoja löytyy taitopuusta, mutta ovat hyvin maanläheisiä ja tarpeellisia selviytymisen suhteen.

Ei, et pääse ampumaan tulipalloja persereijästäsi ja hyvä niin. Tämä myös tarkoittaa sitä, ettei pelaajan tarvitse grindata tuntikausia kokemuspisteitä edetäkseen vaan kaikki on tavoiteltavissa heti alusta.

Graafisesti Sniper Eliteä

Atomfall on Asura-moottorilla veistetty, joten grafiikka on hyvää muttei tätä päivää. Ympäristö on todella värikästä ja monipuolista, mutta tutut Sniper Elite -assetit ovat tunnistettavissa. Hahmojen animoinnissa on parantamisen varaa myös.

Pelissä on eräänlainen oma säteenseuranta, joka kulkee nimellä ”obscurance fields”. Kutsuisin tätä köyhän kansalaisen RTX:si, sillä sen kytkeminen pois päältä ei juuri tavalliseen silmään vaikuta mitenkään. Ruudunpäivitys on nopeaa ja ei tähän kovinta PC-myllyä tarvita todellakaan.

Äänet ovat viilattu minttiin ja ääninäyttelijät varsinkin ansaitsevat palkkansa. Erilaisia hämäriä tyyppejä tulee vastaan ja jokaisella on jokin oma identiteetti.

Sanoinko jo, että peli on immersiivinen? Ainoa miinus äänipuolelta on vihollisten jatkuva länkytys, jos pelaajan näkevät. Taukoamaton ”älä tule tänne, mene pois” -pälinä käy nopeasti ärsyttäväksi. Selvästi bugi, jonka viilaus päivityksillä saadaan toivottavasti korjattua.

Kannattaako ostaa?

Atomfall on hyvä peli, mutta menettää roimasti pisteitä kankean taistelumekaniikan vuoksi. Tämä kun saadaan viimeisteltyä ja lisättyä torjuntamekanismi on tässä helposti yksi varteenotettavimpia pelejä tältä vuodelta.

Jos haluat immersiivistä toimintaseikkailua voisi Atomfall olla vankka valinta. Se myös maksaa alta viisikymmentä rahea, joten rahaa jää muuhunkin. Terveisiä Microsoftille.