Blades Of Fire -arvostelu – Metallimies työkokeilussa

Blades Of Fire on espanjalaisen Mercurysteam-studion uusin, Dark Soulsia ja God of Waria yhdistelevä toimintaseikkailu, jossa pääpaino on takomisessa. Ei pään, vaan kuuman ja tirisevän raudan. 

”Iro-neito synnytti Ilmarisen yöllä, ja jo päivällä Ilmarinen teki itselleen sepän pajan. Ilmarinen takoi maailman alussa taivaankantta niin taidokkaasti, etteivät hänen työskennellessään näkyneet pihtien pitämät, eivätkä tuntuneet vasaran iskut. Ilmarisen kädenjälkeä ovat myös revontulet sekä aamu- ja iltaruskon värit. Myös raudan keksiminen ja alkutulen iskeminen ovat kansantarujen mukaan Ilmarisen saavutuksia”

Näin siis takoi Seppä Ilmarinen ja niin takoo myös Aran De Lira, Blades Of Firen sankari jota Mercurysteamin uusimmassa seikkailussa ohjataan. Aiempia studion pelejä ovat Castlevania: Lords of Shadow ja Metroid Dread.

Se sama laulu

Aikojen alussa muinainen jättiläisrotu, ”Takojat”. Takojat hallitsivat maailmaa ja loivat ihmiskunnan kantamaan heidän tärkeimmän salaisuutensa, teräksen taontataidon.

Nykyhetkessä kuningatar Nerea on langettanut kirouksen, joka muuttaa kaiken teräksen kiveksi, lukuun ottamatta Nerean omaa pikku paholaisarmeijaa, jotka käyttävät ns. jumala-metallia. Ei, ei se ole gospel-heviä.

Tarina on hyvin geneerinen fantasiaeepos, jossa sankarin on kukistettava paha. Aran De Lira lähtee reissuun ja mukaan änkeää pakollinen, mukahauska Adso, joka on suoraan jostain Disneyn tarinoista. Adso on kuitenkin ihminen, eikä Eddie Murphyn äänellä toimiva aasi. Lopullisena tavoitteena on murtaa Nerean kirous ja palauttaa teräs, sekä kuningaskunta entiseen loistoonsa.

Lyö sitä rautaa!

Blades of Firea voi helposti kuvailla God Of Warin ja Dark Soulsin lehtolapseksi. God Of Warin (niiden uusien) kankeus yhdistettynä Dark Soulsin vihollismekaniikkaan on rohkea kulma, mutta jää kaikessa potentiaalisuudessaan pakkasen puolelle.

Pelin ydin on takoa kaikki aseet, koska astaloita ei maailmasta löydy ja takominen onkin eräänlainen minipeli, johon saa uppoamaan eniten aikaa koko pelissä. Jokaiseen aseeseen on olemassa omat vedokset, ja pelaajan päätettäväksi jää erilaisten materiaalien yhdistäminen, sekä itse taonta, joka saa vitutuskäyrän kaakon puolelle hyvin nopeasti. Käyrän aggressiiviseen korkeuteen auttaa perinteinen lääke, eli toisto. Ei oikeastikaan raudan takominen mitään salibandya ole, jossa maajoukkueeseen pääsee omistamalla omat kengät ja hikinauhan.

Taonta on uudenlainen mekanismi ja tervetullut, vaikka alussa se riipiikin kovaa. Olisin tosin toivonut, että ase uunista tullessa näyttäisi siltä miten se on taottu, kaikkine vikoineen ja onnistumisineen, mutta omaa kädenjälkeä ei nuijissa näy. Tietenkin varren, kahvan ja pään saat itse valita listalta. Erilaisia osia löytyy pelin edetessä, sekä vihollisia nujerrettaessa.

Pelaaja löytää maailmasta alasimia, jotka toimivat Dark Soulsien nuotioiden tapaan. Näistä voit manifestoitua takomispaikalle, korjata aseita tai levätä jolloin kaikki viholliset syntyvät uudestaan. Myös pelaajan kuollessa, tiputtaa sankari kuoleman hetkellä käytössä olevan aseensa siihen paikkaan jossa henki lähti. Se tuntuu varsin ihanalta, kun ainoa nuija joka tehoaa alueen vihollisiin on juuri näiden molopäiden takana visusti varjeltuna. Strategiahousut jalkaan siis.

Sankarin mukana on Adso, joka on duon aivot ja Aran muskelit. Adsoa voi lähettää henkimaailmaa hyväksikäyttäen takaisin leiriin, jossa tämä mm. piirtää pelissä löytyviä alueita, patsaita ym. mielenkiintoisia kohteita. Samaan tyyliin voi poikapolon kutsua mukaan, mutta taisteluihin Adso ei lähde.

Sekavat kartat ja paljon hifistelyä

Kenttäsuunnittelussa on lyöty peukaloa keskelle kämmentä, sekä kieltä poskeen. Hämmentävän sekavat kartat ovat kyllä kauniita, mutta helvetillisiä sokkeloita ja tyhjiä yhdistettynä backtrackingiin. Backtracking on sitä, että pelaaja joutuu juoksemaan takaisin edellisille pelialueille, jotta voi edetä.

Tähän tulee myöhemmin pientä helpotusta, sillä joidenkin alasimien väliä voi teleporttailla, mutta vain joidenkin. Eikä sekään alussa avaudu, vaan pelaajan täytyy löytää palanen alasimeen, jotta pikavalinnat onnistuvat.

Vihollisia on paljon erilaisia ja jokaisella on tietyt heikot kohdat, jotka peli kertoo ympäröimällä ne vihreällä ääriviivalla. Jos viiva on punainen, ei vihollinen ota juuri sillä aseella vahinkoa lainkaan joten pidä aina mukana terävää, sekä tylsää asetta. Viholaiset lyövät kovaa ja koko ajan, eikä niiden lyömisanimaatioita voi keskeyttää omalla iskulla. Ärräpäitä pääsee suusta kuin Trumpin puheissa sammakoita.

Lyöntejä voi ja pitääkin siis torjua, joka hoituu välilyöntiä pitämällä pohjassa. Samalla sankarin staminamittari palautuu ja lyöminen taas onnistuu. Mittarin ollessa pohjassa ovat iskut kuin hidastetusta elokuvasta, eivätkä kummoista tuhoa aiheuta. Mekanismi on mielenkiintoinen ja toimii kyllä kivasti!

Klassisesti kaikkien lyöntien täsmällinen torjunta aiheuttaa vihollisten hapuilun, avaten niiden puolustuksen kuin perverssi poplaria. Eri aseet, ja miten, sekä millä materiaaleilla ne on taottu, määrittää myös tämän aikaikkunan täydelliselle torjunnalle. Muutenkin dataa löytyy jokaisesta aseesta ehkä jopa liikaakin, sekä aseet kuluvat todella nopeasti ja rikkoituvat. Lennosta voi seivästä teroittaa, mikä kuluttaa terotuspisteitä. Pisteet nolliin ja alasimelle on palattava.

Omalla moottorilla

Peli käyttää Mercurysteamin omaa moottoria, Mercury Engineä. Blades of Fire näyttää komealta, sekä pyörii jouhevasti PC:llä jos alla on kovempaa kokoonpanoa.

Minimiasetuksilla ei kummoista myllyä tarvitse, mutta suosituskokoonpanossa mennään jo RTX 4070 Superilla, sekä vähintään 12 gigan videomuistilla. Ei se kuitenkaan niin kaunis ja monipuolinen ole.

Äänien saralta, kun kepakko kopsahtaa mörkösen kuuppaan tulee siitä mieletön mäjäys, joka saa hymyn karetta suunpieliin. Peli myös hieman hidastuu juuri ennen lyönnin osumaa tehostaen sitä entisestään. Näin sen kuuluukin olla, sillä aika isoilla vasaroilla mätkitään toisinaan.

Ääninäyttelijät ovat keskinkertaista, muttei mitään alinta Salattuja elämiä. Dialogi on ihan hyvää ja toisinaan Aranin ja apuri-Adson väliset läpät naurattavat oikein kunnolla. Kuten tämä heitto kun Adso kutsuttiin leiriltä takaisin ja oli käärmeissään kutsusta ilmoittaen: ”Olin kiillottamassa luuttuani”. Tähän Adso sai vastauksen: ”Se tekee sinut sokeaksi”. Ai että, klassinen runkkuvitsi – ja keskellä päivää!

Musapuolella homma muuttuu tiukemmaksi kun vihollisia esiintyy, mutta muuten aika tavallista pimputtelua fantasiaottein.

Mitä vikaa ja kannattaako ostaa?

Blades of Fire on kolmen A:n hintaluokassa, joka on pari kymppiä kriitikon mielestä liikaa. Peli on keskinkertainen ja huonompiakin toimintaseikkailuja maailmasta löytyy. Arviota varten käytetty peliaika kuitenkin päättyy heti arvion julkaisun jälkeen, enkä usko tähän palaavani enää. Peli kompastuu huonoon kenttäsuunnitteluun, liikaan hifistelyyn ja tylsään taisteluun, jossa efektit kyllä loistavat. Myös valikkojen käyttöliittymä on suoraan alimmasta helvetin kellarista, jos et käytä ohjainta – mille peli on ehdottomasti rakennettu. Hiirtä voi valikossa käyttää, mutta ilman kursoria. Myöskään mitään näppäimiä ei voi vaihtaa, joka on käsittämättömän laiskaa koodausta, nappien ollessa nyt, näppistä ja hiirtä käytettäessä helvetin epäintuitiiviset.