Call of Cthulhu -arvostelu – PS3-grafiikoilla höystetty peli ei yllä lähellekään alkuperäistarinoiden tasolle

Iä iä cthulhu fhtagn ph’nglui mglw’nafh cthulhu r’lyeh wgah’nagl fhtagn! Tähdet asettuvat linjaan ja nukkuva hulluus on heräämässä. H.P. Lovecraftin suosio on huipussaan yli 80 vuotta tämän kuoleman jälkeen, ja nyt on tarjolla ensimmäinen hieman suuremman budjetin Cthulhu-mythos elämys sitten loistavan The Dark Corners of Earthin. Riittävätkö Cyaniden ja Focus Interactiven rahkeet käsitellä kauhukirjallisuuden mullistanutta universumia?

Call of Cthulhu on ennen kaikkea seikkailupeli, joka keskittyy tutkimiseen ja tarinan kerrontaan. Se sai alkunsa Sherlock Holmes -pelisarjastaan tunnetun Frogwaresin käsissä kunnes jäi nukkumaan ikiunta. Cyanide Studios kuitenkin herätti tekeleen yöllisillä riiteillään ja vei tuotannon loppuun.

Sherlock Holmes -vaikutteet ovatkin vahvasti läsnä. Peli on ensimmäisestä persoonasta kuvattu, ja vaikka kevyitä roolipelielementtejä lupaillaan mukaan, ovat nämä kuitenkin täysin nimellisiä. Kokonaisuudessaan peli muistuttaa enemmän nykypäivän trendien mukaisia walking-simulaattoreita, kevyistä hiippailu- ja pakoskenaarioista huolimatta. Eikä se välttämättä ole huono asia, sillä onhan osa WS-peleistä hyvinkin arvostettuja.

Paluu edellisen pelisukupolven estetiikkaan

Valitettavasti Call of Cthulhu kärsii samasta syndroomasta kuin niin monimuukin monen kokin soppa. Peli vaikuttaa varsin raakileelta aina graafisesta ilmeestä pelimekaniikkaan asti.

Sen grafiikat ovat käytännössä PS3-tasoa, jos edes sitä. Valolähteet karkailevat seinien ja objektien alta, tekstuurit ovat paikoitellein sotkuisia kuin Yog-Sothothin kosminen perse,  eikä tämä ole hyvä asia.

Animaatiot ovat korkeintaan kohtuullisia, ja osa suorastaan kankeita sekä objektit tuntuvat leikkaavan toisiaan miten sattuu. Välianimaatiot luovat kauhua lähinnä kehnoudellaan ja valitettavasti pelin tunnelma kärsii tönkkeydestä enemmän kuin sallia sopisi.

Haasteettomat haasteet

Pelimekaniikat ovat todella simppelit. Tutkittavaakaan ei ole kovin paljoa, ja pelin puzzlet ovat idioottihelppoja. Yritystä kyllä löytyy, mutta todellista kauhua ei peli tarjoile. Matka mielipuolisuuteen tuntuu pitkältä ja paljon luvatut mielen heittelyt tuntuvat aivan yhtä päälleliimatuilta kuin roolipelielementit.

Pelin tarina ei Cthulhu-mythoksessa valitettavasti yllä edes keskinkertaisuuden tasolle. Se on osittain Chaosiumin legendaariseen pöytäroolipeliin skenaarioita rustailleiden herrojen käsialaa, mutta valitettavasti keskinkertaisuus ja pieni budjetti paistaa tässäkin läpi. Lähdeteokset ovat klassikoita, ja universumia laajentaneet kirjailijat ovat onnistuneet monesti loistavasti ammentamaan lähdemaailmasta. Pelin osalta näin ei kuitenkaan käy.

Olen vannoutunut H.P. Lovecraft fani. Olen lukenut kaikki herran teokset muutamia runoja lukuunottamatta ja pyrkinyt pelaamaan kaikki pelit, sekä katsomaan ne elokuvat jotka käsiini olen saanut. Sanomattakin on selvä, että odotukseni olivat melko korkeat studiosopasta ja pahamaineisesta kombosta (C&FI) huolimatta. Dark Corners of The Earth oli loistava peli, jota ajan hammas on nyt jo pahemman kerran narkertanut. Se on kuitenkin laadussaan aivan eri luokkaa kuin Call of Cthulhu.

Kannattaako ostaa?

Kannattaako Call of Cthulhu kuitenkin pelata läpi? Jos olet tutustunut Cthulhu-mythokseen tai Sherlock Holmes pelit toimivat kankeudestaan huolimatta, niin kannattaa. Se ei ole missään nimessä huono kokemus, ainoastaan kovin keskinkertainen ja sen asiaankuuluvat elementit ärsyttävän päälle liimatun tuntuisia. Se ei ole pitkä hupi, eikä missään nimessä haastava. Se tarjoilee kuitenkin mielenkiintoisia lokaatioita ja muutaman hyvän twistin tarinassaan. Seikkailupelinälkään varmasti oiva teos niille, jotka haluavat kurkata koko kansalle tehtailtuun Cthulhu-tarinaan.

Todellista Call of Cthulhu peliä joudutaan kuitenkin vielä odottamaan ja toivo elää, että alkuvuodesta julkaistava The Sinking City lunastaisi vihdoin ykkössijan uhrialttarilta The Dark Corners of Earthin alta.