Mainos

Hurjan roolipelivuoden (Skyrim, Kingdoms of Amalur, Dark Souls) jälkeen tulee Japanilainen Capcom jälkijunassa julkaisemalla avoimeen pelimaailmaan sijoittuvan kolmannen persoonan roolipelin. Erottuakseen massasta on pelissä lisämausteina jokaisen SM-alistajan unelma: omaa tahtoa vailla olevat eipelaajahahmot eli Pawnit (myöhemmin huttu-ukot),  jotka avustavat pelaajaa läpi seikkailun.

Dragon’s Dogman epämääräinen ja olematon tarina saa alkunsa siitä, kun pienen kylän paikallinen kalastaja yrittää yksin torjua lohikäärmeen hyökkäyksen. Tämä päätön tempaus saa arvoisensa lopun, kun lohikäärme repii kalastajan sydämen tämän rinnasta ja vetäisee sen aamupalaksi. Kuin ihmeen kaupalla kalastaja jääkin henkiin ja hänestä tulee ”Arisen”, sankari jonka tehtävänä on metsästää lohikäärme ja saada sydämensä takaisin.

Tästä alkaa hyvin perinteiseltä roolipeliltä vaikuttava seikkailu, jossa tutkitaan luolastoja, kerätään tavaroita, suoritetaan tehtäviä ja kehitetään hahmoa. Perinteistä kaavaa kuitenkin rikotaan sillä, että hahmon kehitys keskittyy taistelutaitoihin, joita voi muokata mieleisekseen hahmon ammatin mukaan. Hahmon ammattia voi myös vaihtaa lennosta, mutta jokaisen ammatin taidot täytyy ansaita erikseen. Toisin sanoen; mitä pidemmälle peliä on pelannut, sitä haastavammaksi tulee vaihtaa ammattia kesken kaiken.

Mainos

Lohikana

Perinteistä poiketen pelissä on  huttu-ukkoja, jotka ovat olemassa vain palvellakseen ”Ariseniä”. Nämä tahdottomat soturit voivat olla toisten pelaajien luomia ja kehittämiä tai sitten pelimaailmassa vaeltavia valmiiksi luotuja hahmoja. Ominaisuudesta mielenkiintoisen tekee se, että kaikki mitä huttu-ukot oppivat toisten pelaajien pelissä, he tuovat mukanaan sinun peliisi. Huttu-ukot kertovatkin taukoamatta faktoja heille tutuista ympäristöistä ja vihollisista – jopa rasittavuuteen asti ja sen ylikin. Kun kuulet sadannen kerran ”Wolves are afraid of the fire, Ser!” alkaa huumori loppumaan jo pitkäpinnaisemmallakin pelaajalla. Vaikka idea on hyvä ja mielenkiintoinen, niin oman pysyvän seikkailijaryhmän luominen olisi ollut parempi vaihtoehto. Nyt valitettavasti jokainen huttu-ukko jää jokseenkin yksiulotteiseksi, rasittavaksi tykinruuaksi, joka ei osaa pitää suutansa kiinni.

Liekkiä luolassa

Dragon’s Dogman maailma itsessään on laaja ja omalla tavallaan hieno. Tutkittavaa on runsaasti ja joukkoon mahtuu monia kätkettyjä tapahtumia, jotka ovat riippuvaisia vuorokauden ajasta. Vuorokauden ajoilla on myös merkitystä seikkailuun. Yön laskeutuessa viholliset muuttuvat vahvemmiksi ja peli muutenkin vaikeammaksi, saaden jopa kauhupelimäisiä piirteitä. Pelaajan näkökenttä on rajattu oman lyhdyn tuomaan valokehään ja jokainen pimeydessä lymyävä vihollinen on tappava. Kaukaisuudessa näkyvää leiritulta lähtee tutkimaan kauhunsekaisin tuntein, sillä koskaan ei tiedä mikä piemeydessä odottaa. Tämä tekeekin yöllä seikkailusta erittäin mielenkiintoista, mutta peliä kannattaa tallentaa jatkuvasti, äkkikuoleman varalta.

Taistelumekaniikka on toimintapainotteinen ja muista peleistä poiketen mukana on myös tarttumismahdollisuus. Tämän avulla pelaaja voi esimerkiksi kiivetä peikon tai lohikäärmeen vartaloa pitkin, päästäkseen hyökkäämään kriittisiin kohtiin. Huttu-ukot jaksavat muistuttaa vihollisten heikkouksista, jotta pelaajalla on aina tieto miten ja mihin hyökätä. Taistelu on jopa yllättävän taktista sekä haastavaa ja näin ollen ehdottomasti pelin parasta antia.

Miekkaa leukaan

Pikamatkustusta pelissä ei periaatteessa ole. Pelaaja löytää kiviä joita kokoamalla saa valmistettua kristallin, joka palauttaa pelaajan pääkaupunkiin. Kivet ovat kuitenkin erittäin harvassa, joten käytännössä pelaaja joutuu kulkemaan jalan kaikkialle. Luonto on täynnä susia ja muita pikkuvihollisia, jotka keskeyttävät pelaajan matkan teon jatkuvasti. Hetken pelaamisen jälkeen täytetaisteluihin turtuu ja mieluummin juoksee vain päämäärään piittaamatta  turhanpäiväisistä taisteluista.

Tallennusysteemi herättää kysymyksiä. Pelaajalle annetaan vain yksi tallennuspiste, johon tallentuu niin manuaalisesti tehdyt tallennukset kuin myös järjestelmän automaattitallennus. Pahmimmassa tapauksessa pelin joutuu aloittamaan alusta ja pelaaja menettää kaiken saavuttamansa, jos pelin rikkova bugi osuu kohdalle.

Dragon’s Dogma on ulkoasultaan ristiriitainen. Suurimmaksi osaksi peli on visuaalisesti kerrassaan karmivaa katsottavaa ja kaikkien ihmishahmojen animointi on alaluokkaista. Päiväsaikaan peli näyttää myöhäiseltä Playstation 2 -peliltä ja pahimmillaan vertauksia voi melkein tehdä sen ensijulkaisuihin. Huulisynkkaa ei ole, joten jokainen pelimoottorilla tehty välianimaatio puistattaa ja jo valmiiksi heikkoa tarinaa ei tee mieli seurata. Vihollisanimaatiot ja -grafiikat sen sijaan ovat yllättävänkin hyviä ja öiseen aikaan maailma näyttää parhaimmillaan todella vaikuttavalta. Nämä pienet valon pilkahdukset eivät riitä muuttamaan sitä tosiasiaa, että peli on yksinkertaisesti ruma.

Mörkö

Musiikki on tuttua peruskauraa. Ääninäyttelijät on palkattu puhumaan epämääräistä keskiaikaista muretta, jonka lopputulos on sekavaa, käsittämättömillä aksenteilla varustettua höpinää. Heikosta grafiikasta ja käsittämättömistä aksenteista johtuen, on miltei mahdotonta mieltää tavattujen hahmojen alkuperää saati päästä kiinni pelimaailmaan.

Yrityksen puutteesta peliä ei voi syyttää ja omaperäisiä ideoita on peliin sisällytetty paljon. Visuaalinen anti vain on todella jäätävää eikä tarinassa ole kehumista.  Paikoitellen peli on brutaalin epäreilu. Oma viehätys pelissä on, mutta tällä kertaa se ei riitä. Maailmanlaajuisesti peli on myynyt yli odotusten ja jatkoa on luvassa. Jos avoimen maailman rooliseikkailu kiinnostaa ja epäesteettisyys ei haittaa, kannattaa peliin silti tutustua.

Tapio Kylmänen