Juhani Kakon kolumni: GTA V ja realismi, joka tappaa pelattavuuden

Grand Theft Auto V on edelleen yksi kaikkien aikojen myydyimmistä peleistä, mutta massiivinen myynti ei tarkoita automaattisesti loistavaa pelikokemusta.

Rockstarin vuonna 2013 julkaisema rikosseikkailu on toki iso, äänekäs ja monipuolinen, mutta pinnan alta löytyy asioita, jotka laittavat ainakin minut repimään hiuksiani – eikä, kyse ei ole siitä, että NPC:t pysäyttävät liikenteen koska varvas osui jalkakäytävään.

Kun realismi tappaa pelattavuuden

GTA V:n suurin synti on pelattavuuden uhraaminen ”realististen animaatioiden” alttarille. Hahmojen ohjattavuus on mielestäni kankea kuin märkä farkkutakki – pelaajan käsky menee perille viiveellä, ja kaikki liikkeet tuntuvat siltä kuin ohjaisit humalaista robottia saappaat jalassa. Pelihahmo ei reagoi, se arpoo.

Rockstar on puolustanut tätä ”liikkeiden painolla” ja animaatiolla, mutta minun näkökulmastani kyse on lähinnä siitä, että tähtäys ja taistelut tuntuvat enemmän kärsimykseltä kuin toiminnalta. Kun ammutaan, pitäisi osua. Ei pitäisi olla mysteeri, että cover-mekaniikka toimii milloin sattuu, ja että tähtäys on kuin pelaisi tikkaa sokkona.

Ajoneuvot: kaasua, jarrua ja toivonkipinää

Entäs autot, moottoripyörät, lentokoneet? Ajaminen on parantunut GTA IV:n banaaninkuorisimulaatiosta, mutta edelleen ollaan kaukana siitä, mitä tämän tason pelissä pitäisi olla. Lentäminen on oma lukunsa – lento-operaatiot GTA V:ssä tuntuvat enemmän rikokselta fysiikkaa vastaan kuin sankariteoilta. Ja kun peli pakottaa sinut lentotunteihin, se ei ole valinta – se on rangaistus.

Kolme päähenkilöä, yksi tunnetila: vittumainen

Tarina. Se alkaa lupaavasti, mutta muuttuu nopeasti itseään toistavaksi väännöksi, jossa kolme päähenkilöä – Michael, Franklin ja Trevor – vuorottelevat siinä, kuka ehtii ensimmäisenä huutamaan toiselle ”You’re out of control!” Hahmot ovat tyyliteltyjä karikatyyrejä, joilla ei oikeastaan ole kehityskaarta. Ja mitä enemmän pelissä edetään, sitä enemmän huomaa, että dialogi jauhaa samaa viha-rakkaus-soppaa, ilman kunnollista syvyyttä tai tavoitetta.

Viimeinen niitti: pelimekaniikka vs. nykypäivä

Tässä kohtaa historiaa GTA V ei enää tunnu niinkään peliltä kuin fossiililta. Pelissä on toki huikea maailma, paljon tekemistä ja teknistä kunnianhimoa, mutta kun perusohjaus tuntuu jatkuvasti tiellä olevalta viholliselta, jotain on pahasti pielessä.

Vielä pahempaa on se, että nämä ongelmat on pitkälti naamioitu ”autenttisuuden” ja ”tyylivalintojen” taakse – vaikka kyse on lähinnä siitä, ettei mekaniikoita ole mielestäni vain saatu kunnolla toimimaan.

Missä homma sitten toimii?

GTA V ilmestyi ensimmäisen kerran 2013, joten käänsin katseeni menneisyyteen. Koska kankeus GTA V:ssä ilmenee erityisesti kolmannen persoonan vinkkelistä, on syytä tarkastella saman vinkkelin liukkaampia pelejä.

2011 ilmestyi Arkham City -peli, joka on 2009 ilmestyneen Rocksteadyn Batman-peli Arkham Asylumin jatko-osa. Kummassakin peleistä on erinomaiset hahmokontrollit ja Nahkhiirmees tottelee komentoja välittömästi kuin nälässä pidetty luksus-luokan subi. Batman toimii ja tuntuu pelaajan jatkeelta. Hahmon käskyttäminen ohjaimella on nautinto, eikä tunnu lainkaan siltä, kuin yrittäisi taluttaa itsestään liikoja luulevaa humalaista kaveria kotiinsa. Plussana pelissä tarina on imuisa kuin punaisen lyhdyn kujahooverit ja esittää monivivahteisia pahiksia.

Tarinoinnista puhuttaessa, Rockstarin omassa 2010 ilmestyneessä Red Dead Redemptionissa on minun ja monen muunkin mielestä selkeästi parempi tarina, kuin GTA V:ssa. John Marstonin hahmossa on vivahteita, tarina on henkilökohtaisempi ja hahmot muitakin kuin mukahauskoja karikatyyrejä.

Siinä on vasta pari peliä, joista toinen on Rockstarin oma. Näistäkin olisi voinut ottaa mallia, eikä siirtää huomiota tulevan pelin hevosten kiveksien ilmapuntaritoimintaan. On vaikea uskoa, että kukaan pelaisi GTA-pelejä sen takia, koska niissä on autenttiset animaatiot.

Toivo elää… ehkä

GTA VI:n horisontti hehkuu lupaavasti, ja pelaajat toivovat, että Rockstar jättäisi vihdoin raskaasti animaatioon lukitut kontrollit historiaan ja keskittyisi siihen, mikä peleissä on tärkeintä: tuntumaan. Siihen, että kun nappia painaa, tapahtuu juuri se mitä pitää, juuri silloin kun pitää. Koska realismi ei ole tekosyy huonolle ohjaukselle.