Kun Spider-Man -elokuva saapui valkokankaalle vuonna 2002, kukaan ei osannut arvata, että kyseessä olisi vasta alku yhdelle Hollywoodin pitkäikäisimmistä supersankarikronikoista.
Kolme erillistä trilogiaa, kolme eri näyttelijää ja loputon määrä hämähäkinseittejä. Peter Parker on edelleen ajankohtainen – ja kenties rakastetumpi kuin koskaan.
Tässä artikkelissa sukelletaan Hämähäkkimiehen elokuvalliseen historiaan, vertaillaan trilogioita ja tarkastellaan, miksi jokaisella versiolla on edelleen oma fanikuntansa.
Raimin alkuperäinen trilogia: supersankarigenren uudelleensyntymä
Vuonna 2002 Sam Raimin ohjaama Spider-Man muutti kaiken. Siihen asti supersankarielokuvat olivat harvoin suurta yleisöä puhuttelevaa viihdettä – enemmänkin sarjakuvafaneille suunnattuja niche-tuotteita. Tobey Maguire toi Peter Parkeriin inhimillisyyttä, ujoutta ja aitoutta, jota katsojat eivät olleet tottuneet näkemään genressä.
Elokuvan massiivinen kaupallinen menestys – yli 800 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti – osoitti, että supersankarit voivat vetää väkeä teattereihin kuin mitkä tahansa suurelokuvat.
Vuoden 2004 Spider-Man 2 oli vielä parempi. Elokuvaa pidetään laajalti yhtenä kaikkien aikojen parhaista supersankarielokuvista. Sen ytimessä on Peterin kamppailu arkielämän ja supersankarivastuiden välillä – teema, joka on sittemmin määrittänyt koko hahmoa myös muissa medioissa. Alfred Molina teki Doctor Octopusista ikimuistoisen ja traagisen konnan, ja visuaaliset efektit olivat aikakaudelleen huippuluokkaa.
Sitten tuli vuosi 2007 ja Spider-Man 3. Elokuvasta tuli taloudellinen menestys, mutta luovasti se oli sekava. Studiopaineet lisäsivät liian monta vihollista (Sandman, Venom, Green Goblin II) yhteen tarinaan. Vaikka Tobey Maguiren kuuluisa ”emo Peter” –tanssi jäi elämään meemikulttuurissa, oli selvää, että Raimin visio alkoi väsyä. Neljäs osa peruttiin, ja Sony päätti aloittaa alusta.
Webbin The Amazing Spider-Man: uusi alku, joka tukehtui omaan seittiinsä
Vuonna 2012 Sony lanseerasi uudelleen Hämähäkkimiehen Marc Webbin ohjaamalla The Amazing Spider-Manilla. Andrew Garfield otti Peter Parkerin roolin, ja Emma Stone toi Gwen Stacyn hahmoon karismaa ja sydäntä.
Uudessa versiossa oli teknisesti parempia efektejä, tummempaa sävyä ja enemmän yrittämistä erottua aiemmasta trilogiasta. Mutta se ei riittänyt.
Ensimmäinen osa sai vaihtelevia arvioita, mutta se menestyi lipputuloissa kohtuullisesti. Garfieldin ja Stonen kemiaa kehuttiin, ja visuaalisesti elokuva oli sulava. Mutta kriitikot kysyivät aiheellisesti: miksi tehdä uusi alku vain viisi vuotta edellisen trilogian jälkeen?
Vuoden 2014 The Amazing Spider-Man 2 kaatui omaan kunnianhimoonsa. Elokuva oli selvästi rakennettu pohjustamaan kokonainen universumi Sonyn tuleville elokuville, joista yksikään ei lopulta toteutunut.
Jamie Foxxin Electro jäi hahmona ohueksi, ja tarina hajosi sivujuoniin ja pohjustuksiin. Vaikka Gwen Stacyn kuolema oli emotionaalisesti tehokas, elokuvan vastaanotto oli viileä. Sonylla ei ollut enää varaa epäonnistua.
MCU:n Home-trilogia: Marvelin tarkkaan kalibroitu paluu
Ennen kuin mennään Sonyn ja Marvelin yhteistyöhön, otetaan pikainen paluu 1990-luvulle.
Marvel myi 1990-luvun lopulla Spider-Manin elokuvaoikeudet Sony Picturesille vain seitsemällä miljoonalla dollarilla pysyäkseen pinnalla talousvaikeuksissaan. Sony teki hahmosta kultakaivoksen. Sony piti tiukasti kiinni oikeuksista, eikä Marvel Studios saanut käyttää Hämähäkkimiestä omassa MCU-universumissaan. Tilanne muuttui vasta The Amazing Spider-Man 2:n floppauksen jälkeen, kun Sonylla ei ollut selkeää suunnitelmaa hahmon jatkolle. Vuonna 2015 yhtiöt sopivat historiallisesta yhteistyöstä. Marvel sai luovan vallan, Sony säilytti oikeudet ja Spider-Man (Tom Holland) liittyi MCU:hun. Tuloksena oli kriitikoiden ja yleisön ylistämä Home-trilogia. Sopimus on silti jatkuvasti neuvottelujen alla, ja hahmon tulevaisuus lepää yhä kahden studion yhteisymmärryksen varassa.
Marvel saa Hämiksestä otteen
Vuonna 2015 Sony ja Marvel Studios solmivat historiallisen yhteistyösopimuksen. Tuloksena syntyi Tom Hollandin tähdittämä uusi Spider-Man, joka esiteltiin ensin Captain America: Civil War –elokuvassa ja sai oman elokuvansa Spider-Man: Homecoming vuonna 2017. Tässä versiossa Peter Parker oli nuorempi, energisempi ja täydellisesti upotettu Marvelin suureen universumiin.
Homecoming toi Hämähäkkimiehen takaisin kotiin – kirjaimellisesti ja vertauskuvallisesti. Hollandin tulkinta yhdisti Maguiren viattomuuden ja Garfieldin nokkeluuden.
Michael Keatonin Vulture oli vakuuttava konna, ja elokuvan nuorisokomediamainen ote erottui edukseen. Myös Robert Downey Jr. esiintyi mentorina, vahvistaen yhteyttä Marvelin maailmaan.
Vuonna 2019 julkaistu Spider-Man: Far From Home vei Peterin Eurooppaan, ja esitteli Jake Gyllenhaalin Mysteriona. Vaikka elokuva oli viihdyttävä, sen suurin anti oli sen jälkimainingeissa: Peterin salaisuus paljastui koko maailmalle. Tämä toimi ponnahduslautana vuoden 2021 jättimenestykselle, Spider-Man: No Way Home.
No Way Home rikkoi lipputuloennätyksiä ja fanien sydämet. Elokuva toi yhteen kaikki kolme elokuvahämistä – Hollandin, Garfieldin ja Maguiren – ja yhdisti aiempien trilogioiden konnat. Fanipalvelu oli hallittua, tarina koskettava ja nostalgian määrä maksimoitu. Se oli paitsi kunnianosoitus Spider-Manin historiasta, myös tehokas päätös Hollandin trilogialle – ainakin toistaiseksi.
Kolme versiota, kolme vahvuutta
Tobey Maguiren Spider-Man edusti klassista, melkeinpä sarjakuvista suoraan temmattua versiota. Hänen Peter Parkerinsa oli kiusattu, kömpelö ja vilpitön. Garfield taas toi rooliin särmää, nopeaa sanailua ja hieman synkemmän sävyn. Holland puolestaan kiteyttää modernin nuoren supersankarin, joka on osa suurempaa maailmaa – ja jonka kasvutarina tuntuu aidolta.
Yksikään trilogia ei ole täydellinen. Raimin Spider-Man 3 oli liikaa kerralla. Webbin Amazing 2 hukkui markkinointistrategiaan. Ja vaikka No Way Home oli valtava hitti, osa kriitikoista koki sen olevan enemmän fanien toiveiden täyttämistä kuin itsenäinen kertomus.
Mutta jokaisella versiolla on ollut oma aikansa ja paikkansa. Raimin trilogia mahdollisti koko supersankarielokuvien renessanssin. Webbin yritys osoitti, ettei pelkkä visuaalinen näyttävyys riitä ilman sielua. Ja Marvelin yhteistyö toi Spider-Manin osaksi globaalia popkulttuurin kertomusta tavalla, jota kukaan ei olisi osannut kuvitella vuonna 2002.
Mihin suuntaan verkko seuraavaksi heitetään?
Spider-Man: No Way Home jätti oven auki jatkolle. Peter Parker on jälleen yksin, unohdettu jopa lähimmiltään. Tämä mahdollistaa paluun juurille – pienimuotoisempaan tarinaan, joka keskittyy hahmon ydinteemoihin: vastuuseen, menetykseen ja toivoon. Marvel ja Sony ovat molemmat ilmaisseet kiinnostuksensa jatkaa yhteistyötä, ja neljäs elokuva on kehitteillä.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.