Lords of the Fallen -arvostelu – Soulsliken pimeä puoli

Lords of the Fallen lainailee häpäilemättömän vahvasti FromSoftwaren Dark Souls -pelejä, yrittäen silti ujuttaa mukaan jotain omaa. Onko tällä pimeämmälle puolelle kosiskelevalla soulslikella riittävästi omaa persoonallisuutta, vai onko tämäkin soulslike yksi loputtoman pinkan valokopio muiden seassa?

Olipa kerran Demon’s Soul. Sitten tuli Dark Souls I ja sitten II. Sitten alkuperäinen CI Gamesin Lords of the Fallen, sitten kolme miljardia muuta soulslikea. Pelien tuottajat huomasivat, että pelaajia vahvasti rankaisevilla soulslikeilla on kysyntää ja jokainen kokki halusi iskeä oman lihanuijansa verisoppaan.

Soulslike-peleissä kuolee paljon. Hyvät niistä ovat haastavia – äärimmäisen haastavia, mutta silti reiluja. Niissä häviää paljon, ja lähes jokainen menetetty henki tuntuu omalta mokalta, eikä epäreilulta peliltä. Sitten on toki niitä pelejä, joissa tätä ydintä ei ole ihan ymmärretty.

Soulslikeja tulee koko ajan kuin kärpässieniä sateella. Ensimmäisen aallon kopioihin kuuluva Lords of the Fallen (2014) oli ihan ok, mutta ei saanut kovinkaan kummoisia pisteitä saati faneja. Nyt CI Games yhdessä Hexworksin ja Defiant Studiosin kanssa ovat luoneet Lords of the Fallenin reboottaavan pelin, joka omaperäisesti kantaa nimeä Lords of the Fallen.

Osuuko CI Games tällä kertaa Git gud -kultasuoneen, vai jääkö tämäkin synkeään fantasiamaailmaan sijoittuva soulslike yhdeksi sadoista unohdetuista soulslikeistä?

Synkkää on

1000 vuotta ensimmäisen Lords of the Fallenin jälkeen maailma joutuu jälleen kohtaamaan aiemmin kukistetun demonijumala Adyrin. Tässä onnistuakseen sankarin virkaa suorittavan pelaajahahmon on kuljettava sekä elävien maailma Axiomin että kuolleiden maailma Umbralin lävitse.

Kohtalaisen näpsäkkä

Lords of the Fallen toimii monella tapaa, kuin Dark Souls pelit. Kuollessa expat tipahtaa ja ne voi riskillä hakea takaisin. Vihollisia voi tappaa lyömäasein tai taioilla. Hahmoja voi parannella jäänteillä (Vestige), jotka ovat Lords of the Fallenin leirinuotiot. Jäänteillä lepääminen tuo viholliset takaisin. Siinä, missä se eroaa muista soulslikeista on Umbral-maailma ja sen väylänä toimiva umbral-lyhty.

Umbral-lyhdyllä voi nähdä elävien Axiom-maailmasta kuolleiden Umbral-maailmaan. Siinä missä Axiomissa on portti, voi Umbralin puolelta päästä läpi lyhtyä näyttämällä. Joskus pelkkä vilkuilu lyhdyn kanssa ei riitä, vaan lyhdyllä voi avata portin Umbraliin.

Tästä alkaa isompi vaara; mitä kauemmin pelaaja viettää Umbralissa, sitä enemmän vaarallisia vihollisia saapuu. Umbralista pääsee pois porteista, joita ainakin alkupäässä peliä tuntuu olevan turhan paljon, ja vaaran tunne umbralista jää pelkäksi muistoksi. Umbral-lyhdyn kanssa voi myös nyhtää vihollisilta sielun pois, jolloin vihollinen kärsii enemmän vahinkoa.

Tämä Umbral-lyhdyn ja Umbral-maailman kanssa kikkailu tuntuu freessiltä. Muuten Lords of the Fallen tuntuu ihan perustoimivalta synkeämmän fantasian soulslikeseikkailulta haastavine vihollisineen ja ajoitukseen perustuvine taisteluineen.

Ei niin Unreal (5) -grafiikkaa

Lords of the Fallen näyttää toisinaan pirun hyvältä ja toisinaan tuhruiselta paskalta. Umbral-maailmassa on melko synkeää tuhkanharmaata maisemaa tuijottavine jättisilmine ja ruumiskasoineen, mutta pidemmän päälle kaikki Umbralin puolella muuttuu yhdeksi harmaaksi peitteeksi, joka tuo mieleen isojen kaupunkien saasteiset lumikinokset.

Axiomin puolella visuaalisessa suunnittelussa on paikka paikoin Elden Ringin kaltaista epiikkaa, joka kuitenkin sekin jää tusinadarkfantasykylien taakse piiloon.

Lords of the Fallenin vihollisilla on pitkälti Dark Soulsista kaapattu identiteetti, ja muutama pomodesign tuntuu kopioiduilta suoraan Elden Ringistä, vaikka väitetysti hahmot olivat jo suunniteltu, ennen kuin Eldenin hahmoja oli julkistettu. Mene ja tiedä.

Lords of the Fallenin äänimaisema tukee hyvin synkeän rapsakkaa maisemaa ja musiikissa on jopa hieman mieleenpainuvaa epiikkaa. Kaikesta tulee sellainen fiilis, että tätä on suurella intohimolla tehty, vaikkakin originaalisuus on jäänyt hieman FromSoftwaren julkaisuden jalkoihin.

Ääninäyttelykin on ihan yhtä pökkelönmukaeeppistä paskaa kuin FromSoftwaren peleistä. Imitaatio on väitetysti kunnioituksen suurimpia muotoja, ja tämän perusteella Hexworksilla kunnioitetaan FromSoftwarea viimeistä pistettä ja pilkkua myöden.

Kannattaako ostaa?

Jos ei millään saa soulslikeista tarpeekseen, on Lords of the Fallen ihan kelpo viritelmä, jossa on jopa jotain originaalia. Se erottuu muutamalla pilkulla muista soulslikemetsän kärpässienistä. Se kyllä kärsii samasta, kuin moni muu soulslike-peli, että alun perusviholliset on suhteellisen helppo listiä ja ekassa pomotaistelussa seinä nousee vahvasti vastaan. Tässä kohtaa ei auta kuin git gud tai todeta, että sepäs oli mukavasti käytetty viikon ruokaraha.