Tiesitkö, että DeLorean DMC-12 on ikonisen huonouden mestarinäyte?
Paluu tulevaisuuteen (1985) teki monia asioita oikein: se nosti Michael J. Foxin supertähdeksi, antoi meille aikamatkustuksesta pysyvän popkulttuurikonseptin ja sai meidät kaikki uskomaan, että roskia voi joskus käyttää polttoaineena. Mutta mikä yhdisti kaikkia näitä elementtejä?
Tietenkin DeLorean DMC-12 – auto, joka ansaitsee paikkansa elokuvahistoriassa, ei suinkaan suorituskykynsä tai luotettavuutensa ansiosta, vaan koska se oli aivan hirvittävä esitys autoteollisuuden kentällä.
John DeLorean, GM:n entinen insinööriguru, päätti 1970-luvulla tehdä jotain radikaalia: perustaa oman autoyhtiönsä ja valmistaa unelma-auton. Tämä ei ollut mikä tahansa auto – se oli ruostumattomasta teräksestä tehty futuristinen kiilamainen ihme, jossa oli ylös aukeavat siipiovet ja lupaus kääntää koko autoteollisuus ylosalaisin.
Ja totta kai, koska kaikki unelmat maksavat, yhtiö perustettiin Britannian hallituksen tuella Pohjois-Irlantiin, keskelle talousongelmia ja poliittisia levottomuuksia. Mitä voisi mennä pieleen?
Ensinnäkin, käsitellään auton ulkonäkö. Kyllä, se on tyylikäs. Ruostumaton teräs ei ruostu, mutta ei sitä voi maalatakaan. Niinpä jokainen DMC-12 muistuttaa keittiön tiskiallasta, joka odottaa perusteellista pesua. Mutta ulkonäköä voi vielä sietää, jos auto toimii hyvin. Valitettavasti DMC-12 ei toiminut.
Moottori: Tehoton ranskalainen sydän
DeLorean DMC-12:ssa on PRV V6 -moottori, jonka valmistivat yhteistyössä Peugeot, Renault ja Volvo. Kolme eurooppalaista autovalmistajaa yhdistivät voimansa, ja tuloksena oli moottori, joka oli aivan liian heikko tähän autoon. Se tuotti tunkkaiset 130 hevosvoimaa. Se on vähemmän kuin mikä tahansa kunnollinen ruohonleikkuri tai mopoauto nykypäivänä. Kiihdytys nollasta sataan? Yli 10 sekuntia. Se on kuin odottaisi veden kiehumista – hidasta ja turhauttavaa.
Vaihteisto: Oluttökkiä muistuttava keppi
DMC-12:ssa oli tarjolla kaksi vaihtoehtoa: nelivaihteinen manuaali ja kolmiportainen automaatti. Manuaalivaihteiston keppi on paksu kuin oluttökki. Automaatista taas on sanottava, että se ei oikeastaan edes yritä. Se vaihtaa vaihteita niin hitaasti ja epätarkasti, että tuntuu kuin auto kysyisi lupaasi jokaisen vaihdon kohdalla.
Alusta: Kieroutunut kompromissi
DMC-12:n alusta oli suunniteltu Lotuksen tapaan, mutta sitä ei todellisuudessa koskaan viimeistelty. Auto tuntuu liian korkelta ja samalla huojuu kuin öinen lautta Pohjanmerellä. Kuljettajalle tarjotaan kokemusta, joka on yhdistelmää epämukavuutta ja epävarmuutta.
Ergonomia: Kaikki pielessä
Sisätilat ovat tilavat – mutta vain paperilla. Siipiovet ovat toki ikoniset, mutta yritäpä avata ne ahtaassa parkkihallissa. Ja koska oviin on rakennettu ikkunat, jotka ovat pienempiä kuin kirjekuori, kesäpäivän ilmanvaihto on kuin yrittäisi viilentää saunaa puhaltamalla.
Luotettavuus: Hei hei, tulevaisuus
DeLorean yritti olla tulevaisuuden auto, mutta todellisuudessa se oli vanhanaikainen jo syntyessään. Sen rakentaminen kärsi huonosta laadunvalvonnasta, ja monet autot saapuivat asiakkaille keskeneräisinä. Sähköongelmat olivat yleisiä, ja kaiken huipuksi varaosien saanti oli vaikeaa jo ensimmäisinä vuosina.
Lopullinen tuomio
DeLorean DMC-12 on kuin latteasti kerrottu vitsi: se saa sinut hymähtämään idealle, mutta toteutus jää niin kauas odotuksista, että et tiedä, itkisinkö vai nauraisitko. Se on historian ikonisin huono auto, ja siitä on syytettävä Paluu tulevaisuuteen -elokuvaa.
Jos siis haluat kokea, miltä tuntuu ajaa elokuvahistorian tunnetuinta ajoneuvoa, varaudu myös kokemaan, miksi vain harva omistaja halusi päätyä siihen.
Suomessa DeLorean DMC-12:ta näkee harvoin, ja hyvä niin – sen ongelmien parissa painiminen olisi kuin yrittäisi korjata mikroaaltouunia ilman käyttöohjetta. Se on pelkkä aikakone ilman matkustamista ajassa – ja siitä saamme olla vain kiitollisia.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.