Jim Carreyn kasvojenliikkeitä ei ole hetkeen nähty valkokankailla. Aikanaan mies hallitsi komediaa kuin Mozart — kaikki tapahtui rytmillä, absurdiudella ja nerokkuudella, jota ei pystynyt matkimaan. Mutta minne Carrey on kadonnut?
Viime vuosina Carrey on kuin kadonnut: hänet on nähty lähinnä Sonic the Hedgehog -elokuvien pahiksena, tohtori Ivo Robotnikina, mutta suuria Carreyn tähdittämiä komedioita ei ole ollut vuosiin. Ei yhtään Ace Venturaa, eikä sellaista elokuvallista sirkusta, jossa hänen kasvoillaan olisi enemmän liikettä kuin muilla näyttelijöillä koko elokuvassa yhteensä.
Tämä katoaminen ei tapahtunut yhdessä yössä. Carreyn ura on kuin valojuova, joka syttyi räjähtäen 1990-luvun alussa ja himmeni vähitellen, kun maailma ja hän itse alkoivat ottaa toisiaan vakavammin.
Kanadalaisesta imitaattorista Hollywoodin kummitukseksi
Jim Carrey syntyi Ontariossa vuonna 1962, eikä hänen alkutaipaleensa luvannut mitään Hollywoodin kuninkaallista. Hän teki ensin jäljitelmiä ja stand-upia, imitoi kuuluisuuksia ja antoi ruumiinsa taipua mihin tahansa, mikä sai ihmiset nauramaan. 1980-luvun lopulla hän päätyi amerikkalaiseen In Living Color -sketsisarjaan, joka osoittautui hänen portikseen suureen maailmaan.
Vuosi 1994 oli Carreyn oma big bang. Ace Ventura: Pet Detective teki hänestä hetkessä tunnetun, The Mask varmisti, ettei kyse ollut vahingosta, ja Dumb and Dumber nosti hänet ilmiöksi. Kolme jättihittiä samana vuonna — se on enemmän kuin useimmilla koomikoilla koko urallaan. Carrey ei ollut pelkästään hauska, hän oli fyysinen voima, kuminaamainen ilmiö, joka hallitsi sekä ääntä että kehoa kuin komedian Bruce Lee.
Mutta Carrey ei halunnut jäädä naamanvääntelijäksi. Vuonna 1998 hän teki The Truman Show’n, ja maailma huomasi, että mies osasi näytellä oikeastikin. Hän ei ollut enää se hullunkurinen kanadalainen, joka huusi “alrighty then!” -jäbä, vaan herkkä, eksistentiaalinen sielu, joka kykeni näyttämään ihmisyyden yksinäisyyden yhdellä katseella. Seuraavaksi tuli Man on the Moon, jossa hän uppoutui koomikko Andy Kaufmanin mieleen niin syvälle, että jäi sinne vuosiksi.
Vuonna 2004 Eternal Sunshine of the Spotless Mind sinetöi kaiken: Jim Carrey ei ollut pelkästään komediatähti, vaan yksi aikansa parhaista näyttelijöistä. Sitten tapahtui jotakin, mitä tapahtuu usein niille, jotka ovat olleet liian suuria liian pitkään — yleisö kyllästyi.
2000-luvun lopulla Carrey teki vielä muutamia kevyitä elokuvia, kuten Yes Man ja Fun with Dick and Jane, mutta ne eivät enää ravistelleet maailmaa. Hollywoodin koneisto siirtyi supersankareihin, digiefekteihin ja nuorempiin kasvoihin. Carrey jäi vähän väliinputoajaksi: liian outo ollakseen tavallinen, liian tunnettu ollakseen uusi.
Maalauskankaita ja hiljaisuutta
Tänä päivänä Jim Carrey on hiljentynyt. Hän on vaihtanut valkokankaan maalauskankaaseen. Hänen viime vuosien intohimonsa on ollut taide: maalauksia, piirroksia, poliittisia karikatyyreja ja voimakkaita värejä, joissa näkyy hänen sisäinen pyörremyrskynsä. Hän on sanonut maalaamisen olevan hänelle terapiaa, yritys ymmärtää maailmaa, jota hän ei enää halua huvittaa.
Carrey on myös antanut haastatteluja, joissa hän kuulostaa enemmän filosofilta kuin näyttelijältä. Hän on puhunut illuusiosta, egosta ja siitä, ettei “Jim Carrey” oikeastaan ole olemassa — se on vain hahmo, jonka maailma loi. Tämä eksistentiaalinen näkökulma on tehnyt hänestä eräänlaisen mystikon Hollywoodin ulkokehällä. Hän asuu rauhassa, maalaa, kirjoittaa ja esiintyy julkisuudessa vain harvoin.
Silti hän ei ole täysin vetäytynyt. Kun Sonic the Hedgehog sai jatkoa, Carrey suostui palaamaan Dr. Robotnikin rooliin, ja hyvä niin — hän on elokuvien parhaita asioita, täydellinen karikatyyri miehestä, joka nauttii pahuudestaan kuin lapsi karkkikaupassa. Hän jopa myönsi yhdelle haastattelijalle suorasukaisesti, että paluu tapahtui osittain siksi, että “I need the money.” Siinä on rehellisyyttä, jota Hollywood harvoin kuulee.
Mitä seuraavaksi?
Carrey ei ole ilmoittanut jäävänsä eläkkeelle, mutta ei hän myöskään juokse koekuvauksissa. Hän on sanonut, että jos oikea käsikirjoitus tulee vastaan, hän voisi vielä palata — mutta vain, jos se tuntuu merkitykselliseltä. Sonic-saaga jatkuu todennäköisesti neljänteen osaan, ja fanit toivovat, että tohtori Robotnikin viikset vielä viuhtovat kerran.
Hollywoodin sisäpiireissä on myös puhuttu mahdollisesta live-action-versiosta The Jetsons -sarjasta, jossa Carreyä on väläytelty George Jetsonin rooliin. Mutta Carreyn tapauksessa mikään ei ole varmaa. Hän on mies, joka saattaa yhtenä päivänä ilmoittaa palaavansa valkokankaalle ja seuraavana päättää, että hän mieluummin maalaa kuvan siitä.
Jim Carreyn tarina on yksi elokuvahistorian kummallisimmista ja kauneimmista. Hän nousi nollasta megatähdeksi, teki komediasta fyysisen taidemuodon, mursi oman kuvansa ja löysi itsensä sen sirpaleista. Hän on saanut tehdä kaiken — naurattaa maailmaa, saada kriitikot hiljaisiksi, ja lopulta kadota juuri niin kuin haluaa.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.