Nintendo World Championships: NES Edition tuo kilpanintendoilut kotikonsolille. Lyhyen lyhyistä pikajuoksutehtävistä muodustuva kisailupeli koukuttaa lyhyiksi hetkiksi.
Saatko napattua sienen Super Mariossa alle viidessä sekunnissa? Entä selviätkö Metroidin huoneesta ilman osumaa? Tätä on Nintendo World Championships – kotisankarien oma speedrun derby. Mutta riittääkö pelkkä aikojen viilaaminen pitämään mielenkiinnon yllä?
Kyseessä on kokoelma NES-aikakauden klassikoita, mutta ei kokonaisina peleinä. Sen sijaan tarjolla on lyhyitä haasteita, jotka on revitty peleistä irti. Esim Metroidissa nouki Morph Ball mahdollisimman nopeasti, Mariossa kelaa 20 kolikkoa, jne.
Myyttinen vuosi 1990: Ennen kuin Leevit, Jonnet ja muut Tiivitaavit miettii, miksi nämä pelit näyttävät niin karuilta, on syytä pitää lyhyt historian oppitunti. Peli perustuu legendaariseen, vuonna 1990 Yhdysvalloissa järjestettyyn kiertueeseen, jossa etsittiin maailman kovinta Nintendo-pelaajaa. Alkuperäisessä kisassa pelattiin Super Mario Brosia, Rad Raceria ja Tetristä tiukalla aikarajalla.
Tuosta tapahtumasta jaettuja harmaita ja kultaisia pelikasetteja pidetään keräilijöiden ”Graalin maljoina”, ja niistä maksetaan kymmeniä, jopa satoja tuhansia euroja. Nyt Switchille julkaistu versio on kunnianosoitus tälle historialle. Se on aikamatka menneisyyteen, jossa ei enää tarvitse matkustaa Amerikan ostoskeskuksiin, vaan kilpailuviettiä voi ruokkia kotisohvalta käsin. Kysymys lieneekin… Miksi?
Ei varsinaista tarinaa
Pelin tarinassa… no, tässä ei ole tarinaa. ”Juoni” on se, että yrität olla nopeampi kuin muut. Haasteet vaihtelevat helpoista (”mene ovesta sisään”) vaikeisiin (”voita bossi ilman vahinkoa”).
Retron ehdoilla
Teknisesti peli on emulaatiota. Kontrollit ovat tarkat, kuten NES-peleissä pitääkin olla. Paitsi joissain peleissä kontrollit ovat saastaisinta kurapaskaa ikinä, kuten esim Donkey Kongissa, jossa on millintarkasti osuttava tikkaisiin ja niistä pois, muuten mario jää lähinnä näyttämään persettä. Haasteet latautuvat nopeasti, ja ”uudestaan”-nappia tulee hakattua tiuhaan. Online-taulukot toimivat ja tuovat peliin kaivattua kilpailullisuutta. Vaikka vituttaa, tulee omaa ennätystään helposti hiottua ainakin kymmenen kertaa. Sitten kiinnostus lakkaa.
Voittamalla saa kolikoita, kolikoilla voi ostaa auki lisää haasteita tai pelihahmotarroja… Lisäksi on kisakausia, jotka tarjoavat muutaman kuratoidun tehtävän minkä suorittaa ja jännätä sijoittumistaan maailmanlaajuisilla pistetaulukoilla. Jos… Siis jos sellainen kiinnostaa.
Grafiikat ja äänet? Löytyy.
Grafiikat ovat aitoa 8-bittistä rapeaa pikseliherkkua, juuri sellaisena kuin ne olivat 80-luvulla. Äänet ovat piipitystä ja pimputusta. Mitään uutta tai mullistavaa tässä ei ole, eikä pidäkään olla. Musiikkeista tai upeasta retrografiikasta ei juuri ehdi nauttia, kun tehtävät ovat niin lyhyitä.
Kannattaako ostaa?
Ihan kivoja haasteita, kyllä näitä silloin tällöin pelaa. Mutta ei tämä ainakaan henkilökohtaisesti nouse isompien ”bilepelien” hittikatraaseen Mario Partyn rinnalle. Hauska välipala, mutta nälkä jää. Mieluummin pelaan alkuperäisiä vaikka Nintendo Onlinen kautta. Kitinästäni huolimatta tässä saattaisi olla joulupöytien herkku pikku perheriitaa kasvattamaan kinkun jälkeen – oikealla porukalla kisailu voi olla varsin viihdyttävää!
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.