Peliarvostelu: Borderlands: The Pre-Sequel

FPS-räiskintää ja pienimuotoista roolipelaamista sisältävä Borderlands jatkuu uudella itsenäisellä pelillä, joka on nähnyt päivänvalonsa poikkeuksellisesti vain PS3:lla, X360:lla ja PC:llä. Uusi seikkailu palaa historiaan ja tutustuttaa pelaajan neljään uuteen, karismaattiseen hahmoon. Hahmoja voi tuttuun tapaan kustomoida yllättävän laajasti – nimeä myöten. Pääosissa nähdään kuitenkin ei-pelattava hahmo Handsome Jack, jonka karisma ja älyttömät läpät siivittävät peliä, läpi sen tarinan. Ruma laatikkorobotti, eli ikoninen Claptrap on tietenkin myös mukana.

 

Tapahtumapaikkana pelissä on Pandora-nimisen planeetan kuu Elpis, jonka painovoima vastaa meidän Kuuta – eli se on mitäänsanomaton ja siksi varsin kreisi.

 

 

Pre-Sequel sisältää kaikki ne toimivat asiat, jotka Borderlands 2:kin sisälsi. Ohjaustuntuma on hyvä, grafiikka näyttävää ja sarjakuvamaista, meininki on rajua, luodit lentävät, loottia kerääntyy ja oma taso nousee kuten pitää. Tavaraa putkahtaa jatkuvalla syötöllä taskuihin ja aseita voi muokata mielin määrin. Myös neljän pelaajan yhtäaikainen yhteistyö on parhaimmillaan pirun hauskaa, mutta se voi myös olla rasittavaa, jos listan pitää avoimena, ja 8-vuotias trollaaja hyökkää omaan peliin kekkuloimaan.

 

Pelin yhteistyöversiota voi pelata myös samalla koneella jaetun ruudun avulla, joka lisää riemua potenssiin sata. Onhan se fyysinen moninpeli sitä oikeaa, ja todellista moninpeliä. Pelattavuus kärsii toki hieman, ruudun pienentymisen vuoksi, mutta se toimii yllättävän hyvin, ottaen huomioon raudan iän (jos kyse on edellisen polven konsoleista).

 

 

Kun Pre-Sequel on rasittava, on se varsin rasittava. Peli luottaa Elpisin painovoimattomuuden hauskuuteen ja lootinkeräämis riemuun. Peliä kuitenkin rassaa sama vanha vitsa, eli välimatkat hauskoihin tehtäviin ovat välillä tuskastuttavan pitkiä ja tylsiä. Samoin itse räiskintä käy ajoittain todella tylsäksi ja turhaksi. Kun tapettavia on ruutu täynnä ja kaikki neljä pelaajaa räiskivät ruutia sinne tänne, on meininki todella ADHD:ta, jolloin silmiin sattuu ja tylsistyminen iskee.

 

 

Onneksi Anthony Burchin raapustama käsikirjoitus sisältää ihan oikean tarinan, joka kiinnostaa ja pitää sisällään jopa oivalluksia. Pelin paras puoli on kuitenkin ehdottomasti huumori ja naljailevat läpät. Eteenkin Jack päästää suustaan sellaista saastaa, jota naureskelee huomaamattaan joskus jopa ääneen.

 

Borderlands: The Pre-Sequel uppoaa takuuvarmasti Borderlands-faneihin ja yhteistyömoninpeliräiskinnän ystäviin. Sen edestakaisin ravaamiset ja holtittomat räiskintäkohtaukset kuitenkin turhauttavat, mutta oikeassa porukassa tämä 20-tuntinen vierähtää todella hyvissä merkeissä.