Tapasin pitkästä aikaa vanhan ystäväni ja kerroin, että saan arvosteltavakseni Dark Souls -pelisarjan kolmannen osan. Hän kertoi ostaneensa kärsivällisesti sarjan edelliset pelit, mutta pelanneensa niitä maksimissaan puolisen tuntia, kunnes turhautui täysin. Hän koki, että voisi käyttää vähäiset pelihetkensä perheenisänä paremminkin kuin kokien toistuvia pettymyksiä hahmon kuollessa väkivaltaisen kuoleman muutaman minuutin välein. Vaikka minulla on historiaa jos jonkinlaisesta tietokoneroolipelistä, näillä eväillä lähdin neitsytmatkalle Souls-pelien maailmaan.
Dark Souls III on japanilaisen From Softwaren tekemä toimintaroolipeli, joka julkaistiin konsoleiden lisäksi myös PC:lle. Se on neljäs osa arvostettua sarjaa, joka alkoi vuonna 2009 julkaistulla Demon’s Souls -pelillä.
Ystäväni inho oli aiheellinen. Käytin kolme pelikertaa eri pelihahmoilla selviytyäkseni tutoriaalin jälkeisestä loppuvihollisesta. Yllättäen sen kaataminen ei tuottanut lainkaan tyydytystä, koska koin sen olevan vain onnea ja päämäärättömän napsuttelun tulosta. Pelimekanismi on köykäsen tuntuinen ja varsinkin kameran kanssa menee välillä hermot pahemman kerran. Animointi on välillä hätäistä ja framerate-tökkimistä esiintyy liikaa. Pääsin päivittämään muutamia aseita mutta en siitäkään löytänyt sitä samaa modaamisen intoa jota esimerkiksi Falloutissa on.
Mutta Lothricin valtakunta on häkellyttävän kaunis. Design on miltei täydellistä ja upeiden kaukaisuuksissa näkyvien linnojen ja vuorien mittasuhteet luovat painajaismaisen tunnelman, joka sopii välitilaan elämän ja kuoleman välillä hienosti. Soundtrack muodostuu luonnon ambienssista mutta loppuvihollisten aikaan tykitetään sinfoniaorkesterin ja kuoron patetiaa, joka toimii sarallaan mainiosti.
Kanssakäynti NPC-hahmojen kanssa on melko apeaa, joka tietenkin sopii kuolleiden valtakuntaan ihan hyvin. Elokuvallisesta kokemuksesta ei voi puhua, koska NPC:t ovat pääasiassa kauppoja ja tasonnostopisteitä, joten tarinan kuljetus ei ole heidän vastuullaan. Väistämättä vertaan tätä viime vuosien hittipeleihin, joista esimerkiksi Witcher III määritteli peleissä tapahtuvan tarinankerronnan tason uusiksi loistavalla dialogillaan ja uskottavilla henkilöhahmoillaan.
Arvostan kovasti pelejä, jotka haastavat pelaajan oppimaan uutta ja selviämään karuissa olosuhteissa, mutta mielestäni Dark Souls III ylittää tietyn rajan siinä, onko itse pelaaminen enää lainkaan nautinnollista.
Peli on visuaalisesti vertaansa vailla ja maailma ällistyttävä, mutta kuoren alta paljastuu sadistisen vaikea ja nöyryyttävän vähän palkitseva pelikokemus.
