Pelien suunnitteleminen, kehittäminen ja kauppojen hyllyille asti saaminen ei ole helppoa. Vastoinkäymisiä voi sattua, vaikka niitä yrittäisi välttää. Optimitilanteessa sama kehitystiimi työskentelee tutun julkaisijan kanssa koko projektin ajan, samaa pelimoottoria käyttäen sekä suurempia draamoja väistäen. Aina eivät hommat näin sulavasti suju. Joskus pelit kulkevat kuluttajille hyvinkin kivisen tien. Homefront: The Revolution on yksi näistä peleistä.
2011 julkaistu Kaos Studiosin kehittämä Homefront oli ensimmäisen persoonan räiskintä, jossa oli mielenkiintoinen premissi: Korean joukkojen valtaama Amerikka. Pelin yksinpelikampanja sai kädenlämpöisen vastaanoton, mutta monet pitivät silti sen moninpelimoodista.
Pölyn laskeuduttua usealle pelaajalle jäi hieman pettynyt mutta samalla optimistinen tunne. Jatko-osaa ruvettiin todennäköisimmin työstämään melko pian.
Vuoden 2012 lopussa julkaisija THQ meni kuitenkin konkurssiin, pakottaen julkaisemattomien projektien huutokauppaamisen. Homefront myytiin kohtuullisen halvalla Crytekille, joka kauppasi sen taas eteenpäin Koch Medialle. Kehitystiimi vaihtui, samoin moottori. Mutta pelin tekeminen kuitenkin jatkui.
Nyt vuosi on 2016, ja mielikuvituksettomasti nimetty jatko-osa Homefront: The Revolution on vaikeuksien kautta ulkona. Kilpailullisesta moninpelistä on luovuttu kokonaan, pelin keskittyessä täysin avoimeen maailmaan sijoittuvaan tarinaan. Onko teoksesta mihinkään kaiken tuon myllytyksen jälkeen?
Valitettavasti joudun toteamaan että niin sanottu ”development hell” on jättänyt jälkensä. Peli on liitoksistaan natiseva sekalainen avoimen maailman sotku.
Ongelmat eivät rajoitu pelkästään tekniseen puoleen. Pelin tarina on hyvinkin perinteinen soppa vastarintaliike-kliseitä, stereotyyppisiä henkilöhahmoja unohtamatta. Protagonisti on kiusallisen mykkä ilmassa leijuva ase, joka värvätään heti alussa vastarinnan leipiin. Pelaaja nakitetaan välittömästi aloittamaan noin 15-20 h kestävä sarja tehtäviä, joissa haaste eikä myöskään variaatio kasva tarpeeksi.
Vastarintaliikkeen hahmot selittävät ympäripyöreästi, että ensisijaisena tavoitteena on pelastaa Benjamin Walker -niminen vapaustaistelija. Walker on kuulemma aivan uskomattoman tärkeä mies – kunhan hänet saadaan vapautettua, niin sota on miltei jo voitettu. Miten tämä käytännössä tapahtuu, sitä ei missään vaiheessa pelaajalle kerrota.
”Far Cry -henkinen seikkailu Philadelphiaan sijoittuvassa sodan runtelemassa urbaanissa miljöössä on hyvinkin mielenkiintoinen”
Pelin alussa kuolema tulee äkkiä, jos lähdet takki auki vihollisia vastaan. Tämä vahvistaa mukavasti tunnetta, että olet isompaa voimaa vastassa. Valitettavasti tämäkin pieni jännite katoaa kohtuullisen nopeasti kun saat parempia aseita ja varusteita.
Konseptina Far Cry -henkinen seikkailu Philadelphiaan sijoittuvassa sodan runtelemassa urbaanissa miljöössä on hyvinkin mielenkiintoinen. Hetkittäin Homefront onnistuukin pääsemään lähelle tavoitettaan, varsinkin aivan pelin alkuhetkillä. On yö. Olet tuhoutuneen talon suojissa, etsit komponentteja DIY-räjähteisiin. Koluat laatikoita ja kaappeja lähistöllä tapahtuvan tulitaistelun sopivasti hermostuttavan metakan säestämänä. Korkealla taivaalla leijuvat pahaenteisen näköiset valtavat ilmalaivat, jotka skannaavat maastoa. Otat riskin, ja juokset tien yli, mutta sinut huomataan. Yhtäkkiä olet osa tulitaistelua.
Nämä hetket ovat paperilla kiehtovia, mutta usein menettävät tehonsa joko johtuen bugeista tai hyvin keskinkertaisesta ampumistuntumasta. Vihollisvariaatio ei myöskään kasva lainkaan pelin edetessä – viimeisessä tehtävässä pelaajalla on vastassa aivan samat vihollistyypit kuin ensimmäisen tunnin aikana.
Näitä samoja vihollisia – joista pelissä käytetään rasistiselta haiskahtavaa termiä ”nork” – pelaaja voi hoidella hengiltä kohtuullisen laajan asearsenaalin avustuksella.
Peli onkin omaksunut Crysis-sarjasta tutun tuunausominaisuuden, toki enemmän MacGyver-henkisellä toteutuksella. Pistoolista voi muokata SMG:n, rynkystä tarkkuuskiväärin. Tämä tuo kivasti vaihtelua, mutta itse löysin suosikkini melko aikaisessa vaiheessa enkä hirveästi muutellut enää loppupäässä varustustani.
Pelin tapahtumat sijoittuvat Philadelphiaan, mutta tämä ei maamerkkien tai aksenttien puolesta juurikaan tule esiin. Pelialue on myös jaettu erillisiin kaupunginosiin, joiden välillä on kohtuullisen mittava latausaika. Tämä aiheuttaa tunteen että pelaaja on tutkimassa ison kaupungin sijasta kokoelmaa pienempiä alueita.
Homefront on peli, joka haluaa näyttää enemmän kuin on tarpeen. Monesti peli vain kylmästi leikkaa mustaan ruutuun kesken mielenkiintoisen hetken, jolloin kaikki jännite lässähtää. Eräs sabotaasitehtävänanto edellytti vihollistukikohtaan soluttautumista. Tehtävää avaavan välivideon loputtua peli jatkui kun protagonisti oli jo tukikohdassa sisällä. Samanlaisia omituisia antikliimakseja on useita.
”Erityismaininta vaivaannuttavan kehnoista graffiteista ja tägeistä”
Visuaalisesti peli on keskitasoa paremman näköinen, varsinkin öisin. Erityismaininta tulee vaivaannuttavan kehnoista graffiteista ja tägeistä.
Äänisuunnittelu on perusvarmaa duunia, jos bugisuutta ei ota huomioon. Aseet paukkuvat ja räjähdykset ovat ihan maukkaita. Juonihahmojen ääniroolit ovat usein ylilyötyjä, ja dialogi vilisee fraaseja. Keskustelut ovat myös täynnä oudon tylyjä rivejä. Eräässä tehtävässä pelastamani nainen sanoi minulle:
”Small said you are OK, so I guess that means I don’t have to beat your ass”
…ja hetkeä myöhemmin…
”I normally kill skinny fucks like you”.
Moni muukin vastarintaliikkeen hahmo on pelaajaa kohtaan kummallisen töykeä.
Huumori on harvassa. Vitsit tuntuvat olevan väkinäisiä, jos niitä edes tulee. Yhdistettynä jatkuvaan sotimiseen ja variaation puutteeseen tämä onkin tavallaan omiaan vahvistamaan tunnetta siitä, että pelin esittämä sota on kuluttavaa ja voimat vievää. Valitettava sivuvaikutus kuitenkin on, että pelistä on usein vaikea nauttia. Tarinassa ei ole varmaan ainuttakaan puhtaasti pidettävää hahmoa, ja tämä tekee juonesta välittämisen todella hankalaksi.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.