Peliarvostelu: Lara Croft and the Temple of Osiris

Haudanryöstäjien kiistaton kuningatar Lara Croft lyöttäytyy yhteen egyptiläisten jumalten kanssa, puuhaillessaan Egyptin maaperällä muinaismustojen parissa. Tarina on niin ontto, että siitä ei ole muuta kerrottavaa, mutta itse peli sen sijaan onkin yllättävän hyvä.

 

 

Ennen varsinaista seuraavaa Rise of the Tomb Raider -peliä johdattelee Square Enix pelaajat Lara Croftin silarit pomppien isometriseen seikkailuun, jossa tavoitteena on pötkiä läpi ansojen ja onkaloiden egyptiläisen mytologian sisimmässä.

 

Peli on pullollaan niin silvottavaa, räiskittävää, kuin pulmiakin. Viholliset saapuvat yleensä aalloissa ja jokaisella tasolla on oma, pahempi loppuvastus. Viholliset ovat vaikeusasteeltaan kuitenkin helpohkoja, ja konekiväärin, sekä haulikon tulisaaste tekee nopeasti isostakin joukosta tuoremarinoitua tartar-herkkua. Pelin pääpaino ei olekaan räiskinnässä vaan ongelmanratkaisussa – ja siinä se on loistava.

 

Jo heti alussa pelaajaa koetellaan kunnollisilla aivopähkinöillä ja nopeilla reaktiokyvyillä. Sama homma jatkuu noin kuusituntisen kampanjan loppuun saakaa, joka on hyvinkin mahdollista selvittää yksin läpi. Aivopähkinät ovat koukuttava osa peliä, jonka vuoksi graafinen vaatimattomuus ei rassaa silmäkarkkiin tottunutta pelaajaa.

 

 

Pelin tärkein sivuominaisuus on maksimissaan neljän pelaajan yhteistyöpelit. Pelata voi joko tuntemattomien tai omien kavereiden kera. Heti pelin alkuvalikossa voi valita haluaako pelata yksin, yleisessä aulassa tai suljetussa yhteisössä. Ja mikä parasta, vaikka pelin olisi ensin vetänyt yksinään läpi, ovat pulmat hivenen erilaisia yhteistyössä. Pelaajat joutuvat hyödyntämään vekkulisti toistensa työkaluja, esimerkiksi nuorana, ylittääkseen tai yltääkseen toisille tasanteille.

 

 

Lara Croft and the Temple of Osiris toimii hyvänä väliviihdykkeenä seuraavaa isompaa haudanryöstöä odotellessa, mutta mikään AAA-titteli se ei ole. Eipä tosin kahdenkymmenen euron hintalappukaan päätä huimaa.