Peliarvostelu: Rainbow Six Siege

Rainbow Six Siege on jo toinen yksinpelin kokonaan sivuuttava julkaisu tänä joulunalusaikana. Lunastaako R6 Siege sille asetetut odotukset, auttoivatko intensiiviset beta-testaukset serveriongelmiin ja onko Rainbow Six Siege kaikkien aikojen taktinen räiskintäpeli?

R6 Siegen perusideana on asettaa kaksi viisihenkistä joukkuetta vastakkain, erilaisten hyökkää/puolusta -pelimoodien muodossa. Pelaaja valitsee pelihahmonsa kymmenestä hyökkäävästä tai puolustavasta operaattorista, joista jokainen on varustettu omilla aseillaan sekä erikoiskyvyllä. Julkaisussa olevia operaattoreita on siis yhteensä kaksikymmentä, viidestä eri maan erikoisjoukoista. Karhukopla ei valitettavasti ole vieläkään mahtunut mukaan, mutta edustettuina ovat brittien SAS, jenkkien FBI, saksalaisten GSG 9, venäläisten Spetznaz sekä ranskalaisten GIGN.

Ideana on rakentaa mahdollisimman tasapainoinen joukkue ja omalta mukavuusalueeltaan kannattaakin poistua yhteisen hyvän nimessä, jos oma tiimi tuntuu epätasapainoiselta tai yksiulotteiselta. Jokainen hahmo on valittavissa vain kerran. Jos pelaaja ei ole vielä onnistunut avaamaan riittävästi hahmoja tai kaikki hänen avaamansa hahmot ovat jo valittu, joutuu pelaaja pelaamaan nimettömällä alokkaalla, jolla ei ole minkäänlaista erikoiskykyä.

Joukkueen kokoamisen jälkeen alkaa pelin ensimmäinen vaihe: Puolustava osapuoli valmistelee puolustuksen ansoineen, pyrkimyksenä piilottaa kohde ja hyökkäävä osapuoli lähettää tutkimusdronet tiedustelemaan kohteen (pommi, pommit tai panttivanki) sijaintia.

Ensimmäisen vaiheen jälkeen alkaa toinen vaihe, eli hyökkäys. Hyökkäävä joukkue pyrkii joko purkamaan pommin, valtaamaan alueen tai pelastamaan panttivangin skenaariosta riippuen.

Puolustajien tehtävänä on joko estää purku, pitää vallattu alue itsellään tai varmistaa, että panttivanki pysyy hengissä mutta vangittuna.

Toisen vaiheen jälkeen pestään usein erittäin verinen jälkipyykki pistejaon merkeissä ja pyrkimyksenä on saavuttaa kolme voittoa. 2-2 tasatilanteessa mennään veriurheilullisesti jatkoajalle, jossa pesäeroa pyritään kasvattamaan lisäkierrosten kanssa. Homma kuulostaa simppeliltä ja periaatteessa sitä se onkin.

Kun sekaan lisätään läjä erilaisia muuttujia, onkin Rainbow Six Siege taktisin ja syvällisin räiskintäpeli miesmuistiin. Pelin kentät ovat nimittäin miltei täysin tuhoutuvia, kantavia rakenteita lukuunottamatta. Kentistä löytyy uusia salareittejä vielä useamman kymmenen tunnin pelaamisen jälkeen ja karttojen nerokkuus paljastuu pikkuhiljaa. Rikkoutuvat seinät, katot ja lattiat tuovat miltei loputtomat lähetysmismahdollisuudet hyökkääjille ja vaatii todella hyvää suunnitelmallisuutta puolustajilta, jotta kohde saadaan turvattua. Ammukset lävistävät heikot materiaalit, seiniin voi luoda kranaattien mentäviä reikiä tai vaikkapa ampuma-aukkoja. Ja vaikka tämä varmasti jo riittäisi, on jokaisesta kartasta mukana eri vuorokauden ajat jotka muuttavat kohtaamisia luonnollisesti melko lailla.

Tuhoutuvien rakenteiden lisäksi jokaisella operaattorilla on oma erikoiskyky joka vaikuttaa koko tiimin toimintaan. Yksi taktinen elementti onkin tutkia mitä operaattoreita vastapuoli käyttää ja vaihtavatko he hahmoja seuraavalle kierrokselle. Oikein pelattuna tietyt operaattorit toimivat loistavasti toisia vastaan, tasoittaen erikoiskykyjen tuoman edun; esimerkiksi seinien läpi sirpalekranaatteja ampuvan operaattori Fuzen erikoiskyvyn pystyy mitätöimään operaattori Jäger, joka voi asentaa automaattisesti kranaatit tuhoavia pienoistykkejä rakenteisiin.

5 vastaan 5 -moninpelin lisäksi mukana on Rainbow Six -pelisarjasta tuttu Terrorist Hunt -pelimuoto, jossa yhdestä viiteen operaattoria ottavat yhteen tietokoneen ohjaamien terroristien kanssa. Samat vastakkaisesta moninpelistä tutut pelimuodot muuntautuvat loistavasti Terrorist Huntiin.

Mukana on tottakai klassinen Terrorist Hunt, jossa pelaajien tulee vain eliminoida pari tusinaa terroristia mahdollisimman nopeasti, mahdollisimman pienillä tappioilla. Mitä vähemmän pelaajia – sitä enemmän kokemuspisteitä on jaossa, mutta haaste on huomattavan suuri.

Mukana on myös kaksitoista Situations-yksinpelitehtävää, jotka tutustuttavat pelaajat eri operaattoreihin, sekä pelin karttoihin ja pelimuotoihin. Nämä ovat kuin reilu parituntinen tutoriaali, joka perehdyttää pelaajan Siegen saloihin. Tehtävät kannattaakin paukuttaa alta pois, jotta moninpelimittelöihin on helpompi päästä sisälle.

Kaikki pelimuodot palkitsevat pelaajan kokemuspisteillä joiden mukaan matsien jälkeen pelaajalle myönnetään mainepisteitä. Mainepisteillä pelaaja pystyy avaamaan uusia operaattoreita ja lisävarusteita sekä erilaisia aseskinejä avattujen operaattorien arsenaaliin. Pelaaja saa itse päättää missä järjestyksessä operaattorit aukaisee.

Tekijätiimi ilmoitti jo hyvissä ajoin, että kaikki tulevat uudet operaattorit ja kartat tulevat olemaan täysin ilmaisia kaikille, jotta peliyhteisö pysyy yhtenäisenä. Mikromaksut ovat mukana puhtaasti lisäämässä nopeampaa kokemuspisteiden ansaitsemista, sekä uusien aseskinien avaamista varten. Tämä on loistava mikromaksumalli, josta muut pelit voisivat ottaa mallia. Hätäiset saavat rahalla sen, minkä eteen tosipelaajat tekevät töitä ja oppivat pelatessa. Mainepisteitä kun voi rahalla saada, mutta taistelukokemusta vain pelaamalla. Nopeutettu mainepisteiden haaliminen ei vaikuta peliin millään tavalla, ja tasapaino ei näin ollen pääse horjumaan.

Vaikka Battefield-tyylistä totaalista ympäristöjen tuhoutumista ei mukana olekkaan, on todella upeasti ja yksityiskohtaisesti tuhoutuvat ympäristöt lentelevine sirpaleineen ja hitaasti laskeutuvine pölyineen todella upeaa katsottavaa. Samoin kaikki pienet yksityiskohdat aseissa, ympäristöissä ja hahmoissa on todella hämmästyttäviä – uusiin juttuihin kiinnittää huomiota, vaikka pelitunteja olisi kulunut jo laittoman paljon univajeen kasvaessa.

Teknisestä osaamisesta puhuu myös todella loistavasti toimiva serveripuoli, eikä yhteysongelmia ollut havaittavissa edes julkaisupäivänä. Tämä lienee jonkinlainen ennätys ja tekijätiimi ansaitseekin virtuaalisen hatunnoston myös tällä saralla.

Vastakkainen moninpeli rullaa vakaasti, 60 kuvaa sekunnissa (PS4-versio) ja se onkin todella sulavaa pelattavaa. Valitettavasti konsolipuolen tehot eivät ilmeisesti riitä Terrorist Hunt -moodissa pitämään ruudunpäivitystä tasaisena ja tekijätiimi onkin lukinnut tekoälytaistelut 30 ruutuun sekunnissa päivittyvään grafiikkaan. Tämä on todella valitettavaa, sillä ero on kuin yöllä ja päivällä.

Miksi uhraus on sitten tehty? Rainbow Six Siege esittelee pitkään aikaan parhaan vihollistekoälyn, joka peleissä on nähty. Tekoälyterroristit ovat helvetillisen ovelaa porukkaa, vaikka toki pieniä kämmähdyksiä (miltei inhimillisiä virheitä?) heillekin sattuu. Viholliset kiertävät selkään, räjäyttävät ympäristöä kuin yksityinen purkujaos konsanaan ja laittavat pelaajan todella ahtaalle jo normaalilla vaikeustasolla. Realistic-moodissa vihollisten tappavuus saa vielä uuden ulottuvuuden ja pelaajilta vaaditaankin todellista rautahermoisuutta ja taktikointia, jotta haluttuun lopputulokseen päästään hengissä.

Pelin äänimaailma on todella loistava. Vaikka hahmot eivät juurikaan puhu, onnistuvat operaattorit olemaan riittävän persoonallisia jotta heidät erottaa pelkän puheäänen perusteella. Tiimikaverien sijainnin voikin määritellä vaikkapa huudahduksia kuuntelemalla. Aseiden äänet ja räjähdykset ovat todella realistisia ja tuskin edes kovimmat asefanaatikot löytävät niistä napistavaa.

Musiikit ovat tunnelmallisia taustaraitoja, joiden matalana pumppaava basso tuo mukavasti pontta valmisteluvaiheiseen. Pelitilanteessa kun pääasiassa ovat vain ympäristön, härveleiden ja kanssapelaajien tai vihollisten aiheuttamat äänet.

Jo kahdella pelaajalla pystyy taktikoimaan siten, että muun joukkueen törttöilyn pystyy paikkaamaan, jos oma tiimi ei ole viisihenkinen ja todella satunnaisia pelleilijöitä on omalle puolelle sattunut mukaan. Kun viisihenkinen tiimi koordinoi täydellisen hyökkäyksen tai puolustuksen, on pelikokemus kerrassaan uniikki, eikä vastaavaa ole peleissä aiemmin nähty.

Pelintekijöiden todellinen taidonnäyte on kuitenkin pelin tasapainottaminen niin, että periaatteessa aina on mahdollisuus voittoon vaikka vastapuoli olisi kuinka taidokas tahansa. Oikein pelaamalla, oikein vastustajaa lukemalla ja oikeita ratkaisuja tekemällä, voi pelin kääntää vielä vaikka millaisesta tappioasemasta – kunhan oman porukan saa kommunikoimaan edes jollain tasolla. Yksinäiset sudet erottuvat varmasti ja Siegen pelimaailmassa heidät löytää suurella todennäköisyydellä tilastojen häntäpäästä.

Adrenaali pumppaa niin että korvissa humisee, panttivankia viimeisillä tiimin rippeillä pelastuspisteelle kuljettaessa, suojatulen laulaessa tai puolustavan tiimin pyrkiessä viimeisillä luodeilla pysäyttämään pommin purkuryhmän päättävisen iskuyrityksen loppumetreillä. Terrorist Hunt onnistuu ylläpitämään saman jännityksen. Kaverin kanssa pelattuna pelimoodi on raskaammasta ruudunpäivityksestä huolimatta hauskempaa kuin koskaan, vaihtelevien pelimuotojen ja todella upean tekoälyn ansiosta.

Rainbow Six Siege on upea, erilainen ja äärimmäisen koukuttava. Sen ottamat riskit kannattavat ja vaikka jokaista se ei varmasti miellytä, on se ensimmäinen todellinen taktinen räiskintä aikoihin, eikä vastaavaa kokemusta tällä hetkellä löydä muualta. Sen tekemät uhraukset maksavat itsensä moninkertaisina takaisin ja kaiken kaikkiaan suppean kuuloisesta sisällöstään huolimatta, on se monipuolisempi ja riittoisampi kuin yksikään kilpailija tällä hetkellä. Se on tehty rakkaudella ja intohimolla, eikä sitä voi verrata mihinkään muuhun peliin uuden sukupolven tai edes edellisen sukupolven konsoleilla.