Peliarvostelu: Thief

 

Peli alkaa tarinaan upotetulla tutoriaalilla, kun Garreth ja Erin ravaavat pitkin [jokin kaupunki]* kattoja. Toverukset päätyvät todistamaan outoa seremoniaa, joka päättyy perin ikävin seurauksin. Itsellä kohtauksesta jäi vain mieleen ”mitäs helvettiä? Pitikö jotain yliluonnollista tunkea mukaan jo tässä vaiheessa peliä?”. Garretin herättyä puoli vuotta tapahtuman jälkeen herää kysymys ”mitäs helvettiä tapahtui?”.

 

Tästä alkaa tutkimusmatka pitkin [joku kaupunki]* katuja ja kattoja featuring some sisätilat. Mukaan kannattaa kerätä kaikki MIKÄ KIMMELTÄÄ PIMEYDESSÄ! Tämä tekee esineiden löytämisestä perin helppoa. Mutta sainpas nenilleni, varastettavia esineitä jäi keräämättä, vaikka luulin kaikki löytäneeni. No tarvinnee palata myöhemmin takaisin niitä etsimään, sillä niitä nimittäin riittää. Lisäksi pelistä löytyy paljon haasteita kaiken kerääjille.

 

 

Garret, tuo tuhansien rikosten turruttama viheliäinen varas. Garret on olevinaan käheä-ääninen kouliintunut kovis, mutta itse en pystynyt lainkaan samaistumaan pelihahmoon. En tiedä onko vika ääninäyttelyssä, ulkonäössä vai kaverin eripari silmissä, mutta jokin ei vain täsmää. Sama ongelma vaivaa pelin muita hahmoja. Pelin tarina on melko peruskauraa, mikä ei nostata hurraa huutoja, mutta ei myöskään saa pelaajaa itkemään tuskasta. 

 

 

Itse pelattavuus on Thiefissä kutakuinkin kohdallaan. Mitä nyt herra Garretilla tuntuu olevan välillä ongelmia päästä alas tasoilta. Tämä on erittäin ärsyttävää, etenkin kiireen painaessa päälle. Muuten hiippailu varjoissa on sujuvaa ja valoisista alueista sujahdetaan nopeasti läpi, vartioiden silmien vältettyä. Valoa voi myös vähentää sammuttamalla kynttilöitä ja soihtuja, jolloin Garretilla on enemmän varjoja joissa vaeltaa. Valitettavasti toinen liikkumisen ongelma on vertikaalinen. Garret osaa kiipeillä vain ennalta määritetyissä kohdissa. Nämä paikat ovat merkattu kirkkaana hohtavina kohteina muuten pimeässä kaupungissa. Tämä rikkoo immersiota vapaasta kaupungista, sekä pakottaa pelaajan kulkemaan tiettyjä reittejä pitkin.

 

Josta pääsemmekin seuraavaan ongelmaan, ympäristöön. Miljöö tuo paljolti mieleen Dishonoredin, mutta vain paljon ankeampana. [Joku kaupunki]* on pieni ja sokkeloinen rääpäle. Kyläpahanen on sinänsä vapaa hiekkalaatikko, joskin liikkumista vaikeuttaa edellä mainitut, ennalta määritetyt kiipeilykohteet. Kaikkialla on saakelin ahdasta ja sekavaa. Itse tarina etenee putkimaisesti kohteesta toiseen. Muutamat sivutehtävät rikkovat tätä kaavaa. Siirtyminen alueelta toiselle on tehty ”ovelasti” ikkunoiden ja kapeikkojen kohdille. Näissä kohdissa ikionnellinen pelaaja saa näpyttää nappulaa, jotta ikkuna tai jokaisessa kapeikossa yhä uudelleen vastaan tuleva pölkky saadaan pois tieltä.

 

 

Graafisesti Thief on ihan ok tasoa. Väripaletti on kovin tummaa, sillä koko ajan on yö. Äänipuoli taas on silkkaa huttua. Jo aikaisemmin mainitut repliikit ja ääninäyttely on diibadaabaa. Lisäksi muutamat repliikit kuuluvat ties kuinka monen seinän takaa häiritsevästi. Itse sain lievän kakkahalvauksen jännityskohtauksen alkaessa. En siitä, että tilanne olisi ollut erityisen jännä, mutta musiikin laatu kyseisessä kohtauksessa meinasi aiheuttaa välittömän ripulin. Pelistä löytyy myös niin sanottua eeppistä musiikkia, mutta jostain syystä tämä kuulostaa komin vaimealta ja voimattomalta.

 

 

Thief yrittää niin kovin täyttää aikaisempien pelien saappaat, mutta jalat ovat liian pienet. Peli tuntuu keskeneräiseltä ja maailma on aivan liian ahdas. Varjoissa hiipiminen ja pikkuesineiden varastelu on pelin parasta antia, mutta pakotetut etenemisreitit ärsyttävät. Pelin vaikeustaso on myös melko helppo, mutta vaikeusastetta voi kätevästi säätää mieleisekseen. Onneksi pelissä sentään vilahtavat tissit!