Vuonna 2016 julkaistu Tom Clancy’s The Division saa jatkoa talvisen New Yorkin sijaan kesäisessä Washington D.C.:ssä. Influenssaa on jälleen ilmoilla, joten rokotteet pyllyyn ja loottaamaan.
Tom Clancy’s The Division 2 sijoittuu muutaman kuukauden päähän ensimmäisen osan tapahtumista. Klaustrofobinen New York vaihtuu Washingtonin yllättävänkin värikkäisiin ja vehreisiin maisemiin, jota kaaoksen jättämät jäljet groteskisti korostavat.
The Division 2 on edelleen suojaräiskintä, jonka pääpaino on kolmannen persoonan ammuskelussa. Kokonaisuutta on maustettu kevyillä roolipelielementeillä ja toiminta on suunnattu useamman pelaajan huviksi. The Division 2 on grindipohjainen räiskintä Destinyn ja uuden Ghost Reconin tyyliin. Pääjuoni on vain alkua, ja kokonaisuus huipentuu grindirikkaaseen loppupeliin, jossa omia varusteita hiotaan, ja viikottaisia sekä päivittäisiä tehtäviä suoritetaan mammonan ja maineen perässä.
Kaaosta pääkaupungissa
Pöpösetelit pistivät koko kansakunnan sekaisin ensimmäisessä osassa ja nyt kaaos on levinnyt pääkaupunkiin. Rikolliset rellestävät kaduilla ja kansakunnan ahdingosta ammentavat väkivaltaiset joukot yrittävät pitää anarkiaa yllä, poliisien kadottua katukuvasta. On The Division agenttien aika astua kuvaan ja vallata kadut takaisin, keinolla millä hyvänsä.
The Division 2:n heikoin lenkki on sen juoni. Se ottaa vahvasti kantaa, ottamatta kantaa laisinkaan. Kokonaiskuvan absurdius heijastuu hyvin alkudemon mahtipontisuudesta, aina sorrosta ja vastarinnasta kääntyen nopeasti aseiden ihannointiin ja siihen, kuinka aseilla otetaan valta takaisin – suurimmat tykit voittavat, vaikka kaikki tietävät ettei se ole koosta kiinni.
”Se ottaa vahvasti kantaa, ottamatta kantaa laisinkaan”
Onneksi The Division on paljon muutakin, kuin kirjailija Tom Clancyn nimellä varustettu räiskintäeepos kepein perustein. Se korjaa ensimmäisen osan ongelmia paljon ja edustaakin nyt yhtä kaikkien aikojen parhaista suojaräsikinnöistä.
Pelialueena Washington D.C. häviää talviselle New Yorkille tunnelmassa, mutta sen loputtomalta tuntuva tarjonta, kaaoksen runtelemat kadut, katot ja sivukujat lukuisine kohtaamisineen ja sivutehtävineen on häkellyttävä kokonaisuus. Aina kun olet päättänyt, että tämä on viimeinen tehtävä, huomio kiinnittyy johonkin tapahtumaan ja Al Pacinon sanat kaikuvat mielessä ”Just when I thought I was out they pull me back in…”.
The Divison edustaa alkumetreistä lähtien yhtä koukuttavimmista räiskintäpeleistä. Sen juoni voi olla köyhä ja mitäänsanomaton, mutta tehtävien tapahtumapaikat ja Washington sitäkin rikkaampi temmellyskenttä, jossa todella toimivat pelimekaniikat yhdistettynä loistavaan yhteistyöpeliin on kerrassaan päräyttävä pelikokemus.
Aseet minttiin ja luotia rosvon leukaan
Aseiden ja varusteiden kustomointia on lisätty, sivutehtäviä ja satunnaiskohtaamisia monipuolistettu. Vaikka päätehtävien rakenne pysyy samana; mene sisään ja tuhoa aalottain vihollisia kunnes pomo astuu esiin -konsepti toimii, sillä vihollisten tekoäly on parempi kuin ensimmäisessä osassa. Karttasuunnittelu tukee pelin mekaniikkoja täydellisesti ja tapahtumapaikat luovat sen mausteen, joka nostaa jokaisen taistelun omaksi tarinakseen, eivätkä tehtävät yllättävää kyllä, pääse tuntumaan turruttavilta…
…ei edes kun loppupeli alkaa. Lukuisissa peleissä loppupeli tuntuu päälleliimatulta ajatukselta, joka ei koskaan ole pystynyt haastamaan multimoninpeliroolipelien, kuten World of Warcraftin loppupeliä. The Division tekee sen nyt ensimmäistä kertaa ja nykypäivän haastajat, kuten Destiny ja uusimpana Anthem jäävät todellakin nuolemaan näppejään.
The Destiny 2:n End Game iskee pelaajan kasvoille vavisuttavan juonenkäänteen, joka haastaa pelaajan miettimään taktiikat uudelleen, ja haastaa pelaajan ystävineen aivan uudella tavalla, nostaen panokset aivan uudelle tasolle. Pelattavaa löytyy naurettavan paljon ja lisää ropisee kokoajan; on päivän selvää että The Division 2 tulee saamaan täytettä vielä vuosien ajan.
Co-op-yhteistyön tuplasti hauskempaa
Vaikka peruspalikat eivät muutu, tarjoaa The Division 2 niin suuren kehityksen edeltäjäänsä nähden, että vaikka ensimmäinen osa ei olisi vakuuttanut, kannattaa tämä peli ehdottomasti katsastaa.
Kaverien kanssa kaunihimpi. Neljän pelaajan tiimillä toiminta maistuu todella, mutta onnistuneen skaalauksen kanssa kahden pelaajan täsmätiimillä pelaaminen on yhtä rautaista, ja räiskintä jaksaa viihdyttää illasta toiseen.
Toisia pelaajia pääsee edelleen metsästämään The Dark Zonella – jotka on nyt tasoitettu pelaajan tasojen mukaan. Näin ollen über-varustellut rogue-agentit eivät pääse rankaisemaan kokelaita, kuten ykkösosassa.
Mukana on myös varustetasoerot poistava PVP-moodi, jossa pelaajat pääsevät testamaan omia taktiikoita toisiaan vastaan ilman varusteiden tuomaa etua.
The Divison 2 on jäätävän kaunis peli, jonka audiovisuaalinen ilme on parasta AAA-tasoa. Sen animointi on huipputasoa ja PS4 Pro:lla pelattuna grafiikat ja sulavuus hunajaista. Miinuksena mainittakoon pitkät ja useat latausajat sekä luonnollisesti valitettavan ubisoftmainen käyttöliittymä, joka haluaa olla niin pirun hieno että käytettävyys kärsii kaiken blingblingin alla.
Yksi alkuvuoden parhaimmista peleistä
Pienistä murheista huolimatta The Division 2 on yksi alkuvuoden parhaista peleistä, yksi kaikkien aikojen parhaista co-op-peleistä ja ehdottomasti yksi natsa lisää Ubisoftille. Se on kaikkea, mitä toivoin Ghost Reconilta, vaikka ensimmäinen osa jätti minut osittain kylmäksi. Tulen pelaamaan The Division 2:ta varmasti läpi tulevan vuoden. Washingtonin kadut kutsuvat minua tutkimaan lisää sekasortoa ja kaaosta vaikka sen syyt ja seuraukset eivät jaksakaan liikuttaa. Toiminta tiimissä kantaa ja varusteiden parantelu maistuu makealta.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.