Werewolf: The Apocalypse – Earthblood -arvostelu – Tuskallinen toistokuvio

Kun kauhugenren lautapelittäjät yöllisillä nakkikipareilla toisiaan kurmoottivat aiheesta, onko Vampire parempi kuin Beast, voi sivustakatsoja heti laittaa nuotille, että tässähän puhutaan tietenkin World of Darkness -universumista. Nopanviskojat, eli katunimityksiltään ”nopparit” (No life, only party) saivat sosiaalisen kanssakäymisen sijaan myös interaktiiviset novellit, joten tässä käydään nyt läpi uusinta, konsoleille ja ATK-laitteistoille käännettyä Werewolf: The Apocalypse – Earthblood -ihmisslupusseikkailua.

Earthblood on Werewolf: The Apocalypsen toinen osa ja eroaa ykkösosan interaktiivisesta novellista olemalla toimintaseikkailu kolmannesta persoonasta kuvattuna. Samaan formaattiin lähti aikoinaan Vampire: The Masquerade – Bloodlines, joka olikin hiton hyvä – tosin silmistä kuvattuna.

Earthblood julkaistiin kaikille konsoleilla helmikuun alkupuolella 2021. Pelin on julkaissut ranskalainen Nacon, joka myös peliohjaimista tunnetaan.

Uusin Eartblood käsittää pääosakseen Cahalin, Fianna-kansan Garoun (ihmissusi ranskaksi), jonka hommana on piestä pahan öljyfirman Enronin… eikun Endronin Banes ja Fomori pelastaakseen äitimaan, Gaian.

Taktista kompastelua

Kolmannesta persoonasta pelattava Earthblood on hiippailu- ja toimintapeli. Se  epäonnistuu komeasti kummassakin kategoriassa.

Tehtävät ovat itseään toistavia sabotointihommia, eikä jaksa kiinnostaa tuntia kauempaa, sillä peli tarjoaa kaiken heti kättelyssä.

Cahalilla on kolme muotoa edetä pelissä. Ihmisenä keskustellaan ja revitään seinistä vihollisten lisäjoukkojen estäviä paneeleja. Susimuotoon muuntautuessaan homma pyörähtää hiivinnän puolelle ja kun kakka lennähtää tuulettimeen (niinkuin jokaisessa tehtävässä) on Cahalin aika raivostua ihmissusimuotoon repiäkseen vihollisilta päät irti.

Cahal voi kytkeä päälle Penumbra-visionin, jolloin viholliset näkyvät seinien läpi tehden metsästyksestä vasemmalla kädellä vispattavan tylsän kokemuksen.

Susi jo syntyessään?

Earthbloodin vuosikausia vanha moottori, kankeat kontrollit, kamalat ääninäyttelijät ja olematon tekoäly sijoittavat pelin tämän päivän tuttuun ”julkaistaan nyt jotakin, ja äkkiä” -kaavaan. Peli on yksinkertaisesti niin uuvuttavaa toistoa, että kymmenen tunnin läpiipelun jälkeen toivoo, että olisi aloittanut joskus tupakan polton, niin olisi voinut elämästään ottaa senkin ajan pois nauttimalla häkää, vetysyanidia ja muita 4 000 erilaista syöpää aiheuttavia aineosia.

Tyhmät tekoäly-ystävät

Tekoälyttömyys on vahvasti läsnä Earthbloodissa. Stealth, eli hiipimisosioissa susikuosissa hiippailu on järkyttävän helppoa ja viholliset on kätevästi aseteltu täydellisiin salamurhapaikkoihin. Ja vaikka paikka ei olisikaan otollinen, voi vihun nitistää vaikka toisen edessä huomaamatta.

Cahal voi sutena haukkua houkuttaaksen vartijoita nurkan taakse, mutta on täysin turha sillä vartijat eivät reagoi haukahdukseen vasta silloin kun Cahal on maihareiden juurella.

Endronin työntekijät eivät myöskään ymmärrä toimia tilanteen mukaan, saati sitten edes reagoida, jos saappaiden juuresta löytyy työkaveri kurkku auki syötynä. Normihommia, jatketaan kierrosta.

Ihmismuotoisena Cahal voi neutralisoida pahiksia varsijousella, mutta itse tätä käytin noin nelisen kertaa, sillä susimuoto on vain niin paljon tehokkaampi, hiljaisempi ja ketterämpi – vaikka kankea koko tuotos onkin.

Viimeisin muoto eli ”hakkaa nappia ja hakkaa nappia” on aivotonta runnomista kahden eri tyylilajin valinnasta ilman mitään strategiaa.

Agiilimpi muoto saa Cahalin liikkumaan sutjakammin ja tankkimodella susiukko kestää iskua paremmin.

Cahalilta löytyy erilaisia taitoja, esimerkiksi raivoisa loikka, jolla pahikset saa matkan päästä kiinni tai vimmaisa kynsiminen. Älä päästä sitä IKEAn Fjällan-sohvallesi siis.

Näyttää ja kuulostaa

Graafinen ulostus on 2000-luvun alkupuolelta, joten mitään uusia säteenseurauksia ei todellakaan tässä nähdä, eikä sillä että pitäisikään.

Voi peli olla silti maukas kokemus, vaikka vähän PS1-grafiikoita nuoleskellaankin.

Ääninäyttelijät ovat kamalia, eikä efektitkään sykähdytä missään vaiheessa.

Sekava tarinankerronta ei myös auta asiassa eteenpäin ja nämä välianimaatiot skippailinkin tehokkaasti jo alkumetreillä.

Ruudunpäivitys sentään ainakin PC-puolella on hyvää, eikä peli vaadi pyöriäkseen uusinta rautaa, vaan vanhemmallakin panolla pääsee tätä mestariteosta rytkyttämään.

Ostanko?

Jos olet WoD-fanaatikko ja jostain syystä tämä on pakko hommata itselleen, niin anna mennä, mutta pelillistä arvoa Eartblood ei valitettavasti tarjoa alun tunnin mäiskinnän jälkeen. Se kuivuu kasaksi kuivaa ihmissusikarvan kuorruttamaa kakkaa.

Potentiaali totta kai löytyy, ja pelaisin tarinan uudestaan, jos homma sorvattaisiin Vampire: The Masquerade – Bloodlines -roolipelielementtikoteloon. Nyt se on valitettavasti alemman keskitason beat-em-up turhilla hiiviskelyosioilla.