Wild Hearts on tuorein monster hunter -lajityypin peli. Se pyrkii vuolemaan oman identiteettinsä mielikuvituksekkaiden ököjensä ja kentälle rakennettavien hilavitkuttimien ansiosta. Onnistuuko Wild Hearts rakentamaan oman identiteettinsä, vai sortuuko peli oman massansa alla?
Wild Hearts -pelin on kehittänyt Omega Force, joka on tullut viime aikoina tunnetuksi Dynasty Warriors -peleistä ja lajityypin spin-offeista. Omega Forcella on vyön alla myös Toukiden-sarjan pelejä, jotka ovat myöskin monster hunter -genreä.
Pelin ohjaaja Kotaro Hiratan mukaan Omega Forcella haluttiin tehdä moderni japanilainen monster hunter -tyylilajin peli. Wild Hearts erottuu muista lajityypin peleistä kentälle nopeasti rakennettavien Karakuri-apuvälineiden puolesta. Tämä rakentelu tuo etäisesti mieleen Fortniten rakentelut taistelun timmellyksessä. Hirviöiden virkaa suorittavien Kemonojen ilmeessä on haettu persoonallisuutta fuusioimalla eläinmaailmaa ja luontoa, pelin löyhähkö tarina ammentaa myös tästä samaisesta elementistä.
Villit syrämet
Metsästäjä metsästää isoa hirviötä. Hän näennäisesti tippuu kuolemaansa. Herättyään hänen edessä on mystinen naamiomies kitaran kanssa. Vaikka tämä kuulostaakin peruslauantaiyöltä Turun Varissuolla, on tämä kuitenkin se asetelma, mistä peli alkaa.
Jos hirviömetsään haluat mennä nyt…
Monster hunter -lajityypin peleissä on yleensä jokin keskuspaikka, eli hubi, josta pelaajat saavat metsästyskohteensa, juttelevat NPC-hahmojen kanssa, ja kontaktoivat muita pelaajia. Pelialueet on yleensä jaettu muutamaan isompaan alueeseen, joiden välillä ei pääse vapaasti matkustamaan. Pelit eivät siis ole avoimen pelimaailman pelejä, vaikka niissä isot kentät ovatkin.
Peliluuppi koostuu aseiden parantelusta ja isojen ököjen tappamisesta. Isoista hirviöistä saa materiaaleja, joita voi käyttää uusien aseiden tai suojien tekemiseen, tai vanhojen parantamiseen. Päivitetyillä varusteilla mennään sitten isompien ököjen kimppuun, ja peliluuppi toistuu.
Monster hunter -lajityypin pelit ovat yleensä vahvasti grindauspainotteisia. Wild Hearts ei eroa genren perusteeseistä yhtään, mutta sillä on kuitenkin jotain kutsuvan pilkottelevaa hihassaan.
Milloin tahansa kentillä seikkaillessaan, tai hirviötä jahdatessaan voi pelaaja rakentaa salamannopeasti paikalle Karakurien apuvälineitä. Karakurit, jotka vapaasti suomentaen kääntyvät hilavitkuttimiksi, ovat mm. laatikoita joiden päälle kiivetä, trampoliineja joilta ponnahtaa vihollisen tieltä ja niin edelleen.
Karakurien rakentaminen vaatii lankaa, joka on kuluva resurssi. Pelaajan on siis huomioitava paljonko hän voi rakentaa taistelun aikana ja taktikoida sen mukaan. Karakurirakennelmat jäävät pelimaailmaan pysyvästi niille sijoilleen, ellei pelaaja tai hirviöt niitä tuhoa.
”Monster hunter -lajityypin pelit ovat yleensä vahvasti grindauspainotteisia”
Perus Karakurien lisäksi pelistä löytyy myös lohikäärmekarakurit, jotka ovat pysyviä rakennelmia. Näitä ei voi vahingossa tuhota. Hirviön aiheuttaessa niille vahinkoa ne korjaavat itsensä automaattisesti. Olisipa yöksi kaupungilla kadun varteen jätetyllä autollakin samanlainen ominaisuus. Lohikäärmekarakurien rakentaminen vaatii lohikäärmemonttujen tarjoamaa energiaa, eli niiden rakentelu on monttujen resurssien varassa.
Uusia monttuja voi käydä aukomassa kentältä, ja niiden myöntämiä resursseja voi päivittää päivittämällä eri resursseilla itse lohikäärmemonttuja. Jos ei vielä ole käynyt ilmi, on monster hunter -lajityypin pelit vahvasti materiaalien keräämiseen tarvittvan grindauksen sitomia.
Wild Heartsissa voi rakentaa oman hahmonsa ulkonäön melko kattavalla hahmoeditorilla. Kikkelin kokoa tai karvoitusta, saati nahkalompakon koristusta ei valitettavasti pääse pelissä säätämään, mikä on varmasti Audilla autoileville pelaajille iso harmi.
Yksin ököjä metsästäessä mukaan lähtee, ensimmäisen löydettyään, pieni Tsukumo-robotti jonka ominaisuuksia voi päivittää. Näitä Tsukumoja on viljelty 50 per pelialue, joten leppoisaa nurkkien nuohoamista on myös tiedossa. Yksin ei silti tarvitse hirviömetsälle huomioliivit päällä lähteä, vaan mukaansa voi hankkia peliseuraa joko kamuistaan tai herra siunatkoon tuntemattomista pelaajista.
…niin takuulla yllätyt…
Wild Hearts tuntuu otteeltaan nopeatempoisemmalta, kuin esim Monster Hunter World. Karakurien rakentelu ja niiden avulla vihollisen peittoamisessa on jotain vangitsevaa.
Melkein kuin Minecraft ja King Kong olisivat lempineet kostean yön päätteeksi ja hikisenä häpeissään olisivat toisiaan hetkellisen haurahtumisen jälkeen katsoneet, moikanneet kiusaantuneina ja lähteneet omille teilleen, kunnes yhdeksän kuukauden päästä Minecraft saapuu Wild Hearts nyytin kera King Kongin ovelle.
Kentillä liikkuminen on lähes täysin vapaata. Kiipeämistä rajoittaa vain hahmon staminan loppuminen. Tämänkin voi korjata rakentamalla Karakuri-laatikkokasan tai lohikäärmekarakureista löytyvän ammutavan köysiradan rakentamalla. Liikkeen vapaus tuo myös enemmän intoa seikkailuun ja maisemien tutkimiseen.
Wild Heartsista löytyy useampaa erilaista asetyyliä, jotka kaikki pelaavat täysin omalla tavallaan. Jokaisessa on siis opettelunsa, ja lempparin löydyttyä siitä ei ehkä niin haluaisi luopua. Katana esimerkiksi on hyvin perinteinen neliöllä ja kolmiolla hakattava pitkä leipäveitsi, jonka erikoishyökkäys löytyy olkanäppäimestä. Jousipyssyllä taas neliö ja kolmio ovatkin niitä erikoisaseiden latailua ja olkanäppäimestä löytyy jousen virittämisnappi. Wild Heartsin viisaasti tarjoaa pelaajalle puisen harjoituskarhun, johon voi testata uusia aseita, tai terästää vanhoja taitojaan.
Aseita ja varusteita voi päivittää usealla eri tavalla ja kummallekin löytyy omat päivityspuunsa, jotka aukeavat pikku hiljaa pelin edetessä. Säädettävää riittää, joten siitä nauttiville löytyy Wild Heartsistakin minuuttitason neppailtavaa.
Muuten Wild Hearts sitten onkin kuin mikä tahansa monster hunter -lajityypin peli sekä hyvässä, että pahassa.
…on metsä täynnä huor… huolia
Wild Hearts on yksi ensimmäisiä puhtaasti next gen -laitteille tehdyistä peleistä. Se ei kyllä näy grafiikassa. Visuaaliselta suunnittelultaan Wild Hearts on mielikuvituksekas ja upea, mutta tekniseltä toteutukseltaan se on enemmän b+ Playstation 4 -tasoa. Ei mitään uutta ja hienoa ja hämmästyttävää sillä saralla.
Jättimäiset Kemonot ovat pelin pippuripihvi. Fuusio luonnon ja jättimäisten eläinten välillä on visuaalisesti mielenkiintoinen ja pomotaisteluissa on mahtavaa eeppisyyttä. Pienemmätkin viholliset ovat hyvin mielikuvituksekkaita ja näyttäviä.
Maisemat ovat perin japanilaista feodaaliaikaa fantasiavaikuttein, joka ainakin meikämandoliinoa lämmittää. Kokonaisuutena peli on kuitenkin grafiikaltaan kaksijakoinen kokemus. Toisaalta peli näyttää valaistukseltaan, väreiltään ja visuaaliselta suunnittelultaan upealta, mutta graafistekniseltä toteutukseltaan ilme on kuin lapsen ekat jääkaapin oveen kiinnitettävät piirrustukset.
PC-pelin optimointi on seisten kustu ohi pöntön, ja korjaava päivityskin jätti vielä kuset edelleen pitkin lattioita. Peli nykii ja paukkuu, eikä tasaista 60 fps -pelisessiota tunnu löytyvän edes housut kinttuun vetämällä ja low-asetukset takapuoleen ottamalla.
Vanhaa konsolipelikonnaa tämä tuskin ihan hirveästi haittaa, mutta uuden sukupolven fps-nillittäjät ja PC-hifistelijät tuskin lähtevät torille ilakoimaan Wild Heartsin puolesta.
Konsoleilla kokemus on kuulemma paljon sujuvampi. Japanilaisia pelejä tuntuu usein vaivaavan tämä ripulinen ja välinpitämätön PC-optimointi, poislukien ehkä Capcomin tuotokset. Lisäksi kun messissä on rahatpoispipopäivityksillä-firma mukana levittäjänä voi laatua joutua hieman odottelemaan. Niin kuin sanonta kuuluu, pessimisti ei pety, paitsi peniksensä pituuteen.
Äänimaisemallisesti Wild Hearts tuo villin luonnon mukavasti pelikentille. Kuuluu ritinää, ratinaa, uikutusta ja muuta elämöintiä, tuulen suhinaa jne.
Musiikit iskevät hyvin eeppisesti, varsinkin isoja Kemonoja metsästäessä.
Ääninäyttely on englanninkielisellä raidallaan ihan ok. Repliikeissä toistuu englannin lisäksi muutamia japanilaisia ilmaisuja. Tämä tyyli saattaa joitain etäännyttää. Ei hirviömetsästyspelejä kukaan silti ääninäyttelyn vuoksi pelaakaan.
Toinen näkökulma
Wild Hearts of Kingdom Monster Rise on yllättävän mielenkiintoinen pirteillä mekaniikoilla. Valtavat lagi- ja PC-puolen suorituskykyonglemat karsivat nautintoa rankalla avokkaalla. Jos ja kun peli saadaan hiottua päivityksillä saumattomaksi voisi tätä pelata jopa uudestaan, vaikka nousevan auringon maan peleistä en ole juuri koskaan piitannut.
Arvailujen varaan jää myös onko tässä monsterimetästyspelien uusin oletettu henkilöhallitsija vai jääkö taistelut junnaamaan samaan strategiaan ja vain korkein numero voittaa.
Juha-Matti Lepänhaaran arvio: 60/100
Mennäänks metsään?
Wild Hearts on puutteistaan huolimatta ihan mainio hirviönmetsästyspeli. Siinä riittää puuhasteltavaa, ihmeteltävää ja seikkailtavaa. Sen isot hirivöt ovat näyttäviä ja taisteluissa on monen moista eri mutkaa mm. kiipeilymekaniikan ja Karakurien ansiosta.
PC-puolen optimointi on valitettavan huonoa ja pelistä on lagin vuoksi vaikea täysin siemauksin nauttia moninpelissä.
Isoimpana kysymyksenä pelin kestävyyden kannalta on se, että tuleeko kaikki sen Kemono-taistelut olemaan tyyliä lyö, lyö, lyö, juokse, heitä karakuri, lyö, lyö, lyö – vailla taktikointia. Toistaiseksi pelin neljä ensimmäistä bossia kaatui tällä taktiikalla. Jos loputkin on samaa, ei pelkkä visuaalinen ilme jaksa tälläistä pakettia kannatella.
Wild Hearts saa suosituksen lajityypin ystäville tuoreilla uudistuksillaan. Jos lajityyppi ei kiinnosta, Wild Hearts tuskin tulee pelaajan päätä kääntämään.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.