Mitä suurempi budjetti elokuvalla on, sitä enemmän sitä markkinoidaan hyväksi. Isot ja näkyvät mainoskampanjat eivät ole kuitenkaan hyvän elokuvan tae.
Mistä paskat kauhuleffat sitten tunnistaa etukäteen, sillä mainokset väittävät niiden olevan todella hyviä? Oheiset 10 esimerkkiä ovat oivia tunnusmerkkejä.
Klassikkoleffan remake
On lähes varmaa, että vanhasta klassikkoleffasta käännetty moderni versiointi menee perseelleen. Klassikkoleffat ovat klassikoita syystä, eikä niihin pitäisi mennä kajoamaan. Esimerkkejä tästä on lukuisia. On olemassa toki poikkeuksiakin, mutta ne ovat laskettavissa yhden käden sormilla.
Huonoa näyttelemistä trailerissa
Jo trailerista voi havaita, minkä tasoista näytelmää elokuva sisältää. Jos näyttelijäintyö ontuu jo trailerilla, on varmaa, että leffa on sysihuono. Huono näytteleminen tekee aina leffasta kamalan, mutta etenkin kauhuleffoissa hyvällä näyttelijäsuorituksella on äärimmäinen painoarvo.
Leffa perustuu videopeliin
Tähän mennessä emme ole nähneet kovinkaan montaa videopeliin pohjautuvaa leffaa, joka olisi ollut hyvä. Hyviä kauhuleffoja, jotka perustuvat videopeleihin ei olla nähty yhtään. Esimerkiksi Resident Evil -pelit ovat pelottavia, mutta elokuvat kamalaa syöpää toisesta viimeiseen osaan. Valitettavasti.
Huonot visuaaliset tehosteet
Trailerista voi jo nähdä, mikäli visuaalit ovat kömpelöllä tasolla. Jos örrimörrit ja pahikset näyttävät jo trailerilla feikiltä, eivät ne tuo itse varsinaisessa elokuvassakaan kauhua mukanaan. Huonosti tehdyt tehosteet saavat kauhun katkeamaan tai pahimmassa tapauksessa katsojan jopa nauramaan.
Virheet tunnelmassa
Traileri voi jo pahimmillaan paljastaa, miten leffan tunnelma kattaa koko tarinan. Esimerkiksi Lighthouse-elokuvan traileri on itsessään jo arveluttavan pelottava, mutta Nunna-elokuva paljastaa, että kysessä on elokuva, joka perustuu kokonaan pitkiin odottaviin hetkiin, jotka päättyvät jump scare -kohtaukseen. Näissä elokuvssa yleensä myös päähenkilöt tekevät jatkuvasti huonoja valintoja ja nainen jää viimeisenä henkiin.
Huonosti suunnitellut hirviöt ja pahikset
Tämänkin asian voi jo ennakoida trailereista ja julisteista. Nopeasti kyhätyissä leffoissa ei juurikaan ole panostettu pahiksiin. Ennalta-arvattavuus ja gore eivät riitä hyvän pahiksen luomisessa. Mitä aikaisemmassa vaiheessa pahis näytetään, sitä vähemmän se pelottaa. Kuten Blair Witch Project (1999) aikoinaan näytti, vähemmän on usein paljon enemmän.
Tammikuun ensi-ilta
Tammikuu on perinteisesti jäteleffojen julkaisuaikaa. Kaikki ne leffat, joiden menestyksestä ei ole varmuutta, dumpataan tammikuulle, jolloin joulukuussa julkaistujen leffojen lipputulot takaavat vielä leijonan osan voitoista. Jos tammikuussa julkaistaan kauhuleffa, tiedät sen olevan katsomatta paskaa.
Todella monta jatko-osaa
Ensimmäinen Saw (2004) oli loistava, mutta kaikki sen jälkeen kuraa. Samaa voidaan sanoa esimerkiksi Friday the 13th -sarjasta, Tappaja-hai:sta ja vaikka Terminaattoreista, joiden kaksi ensimmäistä osaa olivat osaltaan kauhua, loput räiskintää. Jatko-osien jatko-osat eivät koskaan paranna edellisestä. Näitä kannattaa välttää toden teolla.
Liikaa jump scare -kohtauksia
Kun elokuva luottaa ”hyppysätkyihin”, tiedetään, että tällöin juonella, hahmoilla ja tarinalla on toissijainen painoarvo. Katsoja pitää vain saada pelästymään, eikä muulla ole väliä. Elokuvasta jää lopulta kissanpaskan maku suuhun, sillä tarinalla ei ollut mitään kerrottavaa tai syvyyttä. Onneksi jo traileri paljastaa, mikäli kyseessä on hyppysätkyilyleffa.
Miten tunnistat jump scare -leffan? Kuuntele podcastimme aiheesta:
K-12-ikäraja
Ikärajasta tietää, että nyt mennään perseelleen. Elokuvateattereihin on haluttu tällöin mahdollisimman suuri yleisö ja maksimaaliset lipputulot, kun myös lapset pääsevät katsomaan leffaa. Kiroilu, väkivalta ja luonnolliset reaktiot puuttuvat näistä tapauksista, jotka pyrkivät tarjoamaan koko perheelle tarkoitetun vuoristoradan piinaavan kauhutarinan sijaan.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.