Blood of the Dawnwalker -arvostelu – Verraton veriseikkailu

The Blood of the Dawnwalker on puolalaisen Rebel Wolvesin kehittämä ja Bandai Namcon julkaisema seikkailueepos, jossa veren maku jää taatusti suukkuun. Vuoden odotetuin seikkailupeli on nyt täällä ja peli tuntuu ottaneen vankan jalansijan roolipelien suurista saappaista. Respawn.fi testasi ja tykkäsi kovasti!

Rössypottu on rössystä, eli veripaltusta, sekä perunoista ja ihmisen läskistä valmistettava keitto. Siinä keitetään kuoritut perunat ja ihmisliha kypsiksi (vettä keittämiseen tarvitaan vain sen verran, että perunat ja liha peittyvät). Paloiteltu rössy lisätään keittoon, jonka annetaan kiehua vielä pari minuuttia. Mausteeksi riittää pelkkä suola. Rössypottu on erityisesti oulul… karpaattien perinneruoka, joka on yleinen myös muualla Pohjois-Suo… Euroopassa. Ruokalaji lienee alkujaan Saksa… Vale Sangoran alueelta kotoisin olevan myöhäissyksyn sadonkorjuujuhlan, eli kekrin ruokalaji.

Tarkemmat valmistusohjeet löydät osoitteesta respawn.fi, joten kynät ja paperit pois.

The Blood of the Dawnwalker on Rebel Wolves -studion ensimmäinen peli, mutta mitään sunnuntaiharrastelijoita nikkarit eivät toki ole. Porukkaan kuuluu mm. Witcher 3: The Blood Hunt -pelin ohjaaja Konrad Tomaszkiewicz. Pelin on tarkoitus olla esiosa suurempaa Dawnwalker-saagaa.

Peli on rakenteeltaan vahvasti tarinavetoinen, avoimen maailman roolipeli ja Witcher 3 -pelaajille kupletin juoni on tässä tuttua – ainakin melkein.

Pimeän keskiajan hilpeät pippalot

Peli sijoittuu 1300-luvun Eurooppaan, fiktiiviseen Vale Sangoran laaksoon Karpaateilla. Klassikot sota ja musta surma ovat arkipäivää, mutta viheliäinen paiserutto ei laaksossa ole omaa nimipäivää saanut. Syy ei ole apteekin kampanjasta ”Hota-pulverit perusosaan!” vaan tuiki tavallisesta vampyyrihoivasta, joita vrakhireiksi pelissä kutsutaan. Imeväiset ovat ottaneet laakson hallintaan ja asukkien täytyykin vastapalveluksi valuttaa hieman nahkalompsaansa kerran kuussa järjestettävässä verimessussa. Verimessussa vietät koko päivän kesäisen, perheesi kanssa!

Pelin sankari on nuori poika Coen, joka viettää tavallista maalaiselämää perheensä kanssa Laslean kylässä, vrakhirien ankaran avokkaan alla. Pullikoi niin tiedät pullikoineesi, eli ”fuck around and find out” lukee sopimustiivistelmässä.

Vale Sangoran uusi vamppi-hallitsija Brencis järjestää perinteiset työväen verimessut, jonne Coenin perhekin, pakotetusti saapuu. Enempää spoilaten tarinaa, hommahan menee reisi(valtimo)lle, Coenista tulee vampyyri, perhe siepataan ja seikkailu voi alkaa. Jotain Coenin käännyttämisessä menee kuitenkin vihkoon ja sankari ei muutu täysiveriseksi vrakhiriksi. Sen sijaan väliinputoamisen myötä Coen muuttuu Dawnwalkeriksi. Eli päivällä syödään makkaraa ja yöllä imetään naapurin mulkeron verta. Mitäs meni leikkaamaan orapihlaja-aitaa liian paljon meidän puolelta.

Brencisin kruunajaiset ovat tulossa 30 päivän päästä, jolloin Coenin perhe uhrataan pitojen vetonaulaksi. Tässä päästäänkin pelin core-mekanismiin, eli aikarajattuun sisältöön.

Aikaraja ajatuksena kamala

Blood of the Dawnwalker on kolmannesta persoonasta kuvattu toimintaroolipeli ja monet mekaniikat, sekä miljöö on varsin tuttua Witcher 3 -pelistä. Kuten aiemmin mainittu ohjaaja Tomaszkiewicz on saanut suht vapaata kättä maalailla peliä, mutta liikaa se ei nojaa noituriin. Kaikki hyvät jutut on otettu ja pussillinen uutta.

Peli on suunniteltu pelattavaksi ohjaimella, vaikka näppishiiri-kombollakin hommaa pystyy suorittamaan, joskin kankean ankeasti. Ohjaimella ja varsinkin isolta ruudulta pelattaessa on se vaan helvetin nautinnollista, vaikka olenkin erittäin vannoutunut näppistelijä.

Peli on avoimen maailman seikkailu ja aikarajoitettu sisältö saattaa säikäyttää pelaajan pahemman kerran. Tästä ei kuitenkaan kannata isompaa akillesta tehdä, vaan aikaa kyllä riittää aivan hyvin tutkimiseen, joskin pieni tuli persuksissa aikarajan kanssa on – mikä on hyvä asia. Kun teet sivutehtäviä niin peli kertoo, kuinka monta tuntia kyseisen tehtävän suorittamiseen menee, joten aivan kaikkea ei pystykään suorittamaan ennen kuin 30 päivää tulee täyteen ja fläppitaulu on otettava esiin.

Yläkulmassa lymyilee mittari, joka kertoo montako päivää enää on jäljellä kruunajaisiin ja tuo sitä kivaa paineen tuntua pelailuun. Myös liuku, jossa näet onko päivä tai yö jo pitkällä. Itse pelasin hyvin pitkälti stooalaisella otannalla, noudattaen aikarajaa ja suorittaen vain tiettyjä sivutehtäviä, mutta noin puolivälin krouvissa kun päiviä oli enää jäljellä 15, ilmaisin ääneen että: vitut. Perhe voi painua mullan alle, minä poika alan seikkailemaan. Päätös tuntui todella hyvältä. Jopa vapauttavalta!

No, peliä on siis enää 15 päivää aikaa ja sitten se loppuu. Paitsi ettei lopu, ja tästä päästäänkin seuraavaan loistavaan aspektiin. Jos et kerkeä ja perhe surmataan, niin eipä siinä sitten mitään. Maailma ei lopeta akselillaan pyörimistä vaan sitten jatketaan orpona vampyyri-ihminen-hybridinä suorittaen mitä mielenkiintoisempia seikkailuja. Ja niitä riittää ja ovat kaiken lisäksi viimeisen päälle hiottuja aina dialogejaan myöten.

Uudehkoa taistelua

Roolipelielementit ovat läsnä, mutta eivät esitä pääosaa. Hienosäätämään omia statseja ei juurikaan pääse, vaan lisänumerot tulevat varusteista ja tason nousun myötä. On miekkaa, suojaa, sormusta, riipusta, pulloa, pillua ja perunamehua. Yrttejä metsät täynnä odottaen kerääjäänsä, joista voi väsäillä parannusrasvoja, energiajuomia ja vaikka ja mitä. Mitään niin eksessiivistä loottausta kuin Witcher-pelisarjoissa on nähty, ei kuitenkaan ole, mutta tarpeeksi. Tosin default-vaikeustasolla rasvaväsäyksiä ei kovinkaan paljon tarvitse tehdä joskin lainkaan, sillä peli on vakiovaikeustasolla erittäinkin helppo – jos kokemusta aiemmista samankaltaisista peleistä on.

Bandai Namco julkaisijana kun on, niin kokemus souls-peleistä ei myöskään ole aivan turha tässä, vaikkei souls-elementtejä pelissä juuri nähdäkään, paitsi oikea-aikainen torjunta ja väistö.

Aasinsillan kautta taistelumekaniikkaan, jossa on tehty homma vähän erilailla. Varsinkin torjuminen pelissä on maukasta, muttei uusinta uutta. Vihollinen voi lyödä neljästä eri suunnasta, ja iskut täytyy myös torjua suuntimasta mistä kalpa on tulossa.

Peli avustaa kertoen nuolilla mistä osuma on tulossa, mutta ankarimmat realistit ottavat nämä avut heti pois. Lyöntejä voi suorittaa täten neljästä eri suunnasta ja tässä kohtaa näppis+hiiriläiset tippuvat kelkasta ensikaarteessa.

Liike-, ja lyöntianimaatioita on useita, riippuen miekan tyylistä. Kahden käden säilällä homma on hidasta ja voimakasta, kun taas yhden käden kepillä ripeämpää, sekä tarkempaa.

Miinusta tulee kilvettömyydestä ja ainakaan vielä näitä ei voi itse käyttää. Miekkojen lisäksi on muutama kirves, mutta taitopuut tapparoille puuttuvat täysin. Myöskään jousipyssyjä, tai varsijousia ei voi käyttää sillä kehittäjän mukaan Coen ei osaa näitä käyttää. Jatko-osissa uskon Coenin opetelleen Robin Hoodin salat.

Taitopuita löytyy kolme kappaletta ja ne ovat noituus, miekkailu ja vampyyritaidot. Noitumalla voi jutella esimerkiksi kuolleiden sotilaiden kanssa ja näin selvittää salaisuuksia juonen vuoksi tai sitten kadaaveri kertoo mihin dumppasi isoisänsä mailan. Taistelussa noituutta voi heitellä vihollisen päälle ja aiheuttaa vaikka veren kiehumisen, jolloin vihulainen kihisee ihanasti kuin ujeltava teepannu englantilaisen herran keittiössä. Miekkailupuusta löytyy parannuksia säilän heiluttamiseen ja vampyyrivälilehdestä voit buustailla yöllisiä voimia.

It just works!

Kenttäsuunnittelu saa täyden kympin, papukaijamerkin ja tonkallinen verta päälle. Yksikään alue, katakombi, luola tai rakennus ei ole tylsä tai itseään toistava. Alkumetreillä yksi tehtävä jäi mieleen painavana Indiana Jones -hetkenä, eikä se sieltä kulumallakaan lähde. Kaikkea näitä voi tutkia miten haluaa ja kun yö saapuu on etenemisreittejä repullinen lisää, sillä öisin Coen muuttuu vampyyriksi, eikä seinillä tai katossa käppäily ole enää mikään este.

Yöllä ja päivällä on ero kuin yöllä ja päivällä. Päivällä Coen mätkii miekalla ja öisin miekkailu toki onnistuu, mutta käytössä on myös vampyyrivoimat, sekä terävät kynnet joilla raapii viholaisen kappaleiksi alle aikayksikön. Nopea vampyyrimainen teleportaatio on kätevä taistelussa kun voi livahtaa miekan alta selän puolelle antamaan hellää rapsuttelua niskaan. Yöllä voi myös muuntautua sudeksi, jos tämän taitopuun haaran aukaisee kuin kolmen pennin korpun ja kartalla eteneminen nopeutuu näin huomattavasti. Päivälläkin on pientä vampyyritaitoa hyppysissä ja Coen voi juosta tuulen lailla, jos ei pikamatkustusalttareita käytä.

Käyttökamojen tarkoitus muuttuu myös yön ja päivän myötä. Arvion alussa kerroinkin, että päivällä tavalliset terveysputelit ja ruoat toimivat, mutta yöllä täytyy imailla eläväisten verta. Jos ihmisten imutus on ällöä niin Coen voi nauttia maukkaita rotta-aterioita tai valuttaa peuran kuiviin. Pikakäyttöesineistä verta imenneet iilimadot ovat nopea tapa saada helaa lisää.

Ja sitten ne opukset, kirjeet ynnä muut mitkä jää aina lukematta, niin lukekaa niitä hyvät ihmiset. Heti jo pelin alkumetreillä saadut ohjeet äidin yrttiteen valmistukseen tuli nakattua roskiin välittömästi. En minä niitä tarvitse, peli kyllä opastaa. Ei opasta. Ohjeessa oli tarkasti eritelty oikeaoppisen teen valmistukseen ja valmistuksen aikana ei enää reppuun päässyt vilkaisemaan ohjetta. Mutulla piti vetää ja vituiksihan se meni. Äidin troppitee sai valtavasti liikaa lääkeyrttiä, liian vähän vettä ja väärän lämpöistäkin vielä. Sori mutsi.

Mekanismi-Miikka

Blood of the Dawnwalker apinoi muilta peleiltä hyviä juttuja, ja se on hyvä juttu se! Patentoitu Nemesis-järjestelmä on löyhästi pelissä mukana, joka on tietenkin tuttu Warner Brothersin patentoimasta mekaniikasta, jota studio käytti Shadow of Mordor- ja Shadow of War -peleissään. Pelimekaniikka luo vihollisista dynaamisia ja yksilöllisiä vastustajia pelaajan toimintojen perusteella. Tämä tarkoittaa sitä, että Dawnwalkerissa voit heti alussa käydä listimässä pääpahiksen, Brenciksen tai tämän kätyrit joita pelissä on kolme: Ambrus, Bakir ja Xanthe. He ovat Brenciksen boyareita, eli korkeimpia alaisia, jotka johtavat hänen valtansa eri osa-alueita Vale Sangoran laaksossa. Vihollisia muuten on roppakaupalla aina ihmisvihuista Uriasheihin, jotka ovat jättiläismäisiä olentoja. Valinnanvaraa riittää siis!

Grafiikat ja äänet?

Peli on tehty Unreal 5:lla ja on uskomattoman kaunista katseltavaa, varsinkin isolta ruudulta, QLED-töllöstä. Miksi tämä pitää mainita niin siksi, että peli on aivan saatanallisen upean näköinen sohvaotannalla isosta ruudusta, muttei se mikään Johanna Tukiainen ole pieneltäkään tietokoneruudulta. Maailma piirtää kauas ja valaistus tehty samalla pensselillä millä jumalat maailman ovat piirtäneet. Näin kaunis se on, vaikka ateisti olenkin.

Animaatiot välillä tökkivät ja huulen, sekä kasvojen liikkeet tönkköjä. Taisteluanimaatioihin tönkköisyys ei onneksi ole päässyt vaan liikkeet ovat näyttäviä ja laittavat kielen keskelle suuta.

Säteenseurantaa ei varsinaisesti pelistä löydy, ainakaan asetuksista, vaikka peli käyttääkin Unreal 5:n lumen-tehosteita, sekä nanite-virtuaaligeometriaa. Kaunista on!

Äänimaailma on bassoisaa kuminaa, joka on tuttu leffoista ja kolisee kuin luuranko pesukoneessa.

Musiikki on tärkeä osa koko peliä ja siihen on panostettu oikean sinfoniaorkesterin kanssa. Kehittäjät ovat tavoitelleet 1300-luvun Euroopan musamaailmaa ja eritoten karpaattien alueen nuotinnusta. Musa on tuttua Witcher -peleistä, eikä siinä mitään vikaa ole.

Ääninäyttely ja dialogi pelissä on jotain sellaista, mitä en ole pitkään aikaan peleistä löytänyt. Erilaista, julmaa, karvoja nostattavaa näyttelemistä jota haluaa vain lisää ja lisää. Sankari Coenin ääni on pelin alussa kiltti kuin pullantuoksuinen naapurin mummo, mutta voi pojat mihin se siitä etenee. Synkkää, vihaista, patoutumaa täynnä olevaa vihaa Brencisiä ja tämän liittolaisia vastaan on ironisesti ihana kuunnella. Dialogiin voi myös itse vaikuttaa joko vastaamalla itsekkäästi, myötäillen tai vitsillä vittuillen. Riippuu vähän tilanteesta ja vastaukset vaikuttavat pelin etenemiseen.

Mainitsinko jo upean dialogin? Taisin mainita, mutta hehkutetaan vielä vähän. Monta kertaa jutustelun jälkeen jäin itse vain miettimään mitä juuri kuulin, käsi suun edessä silmät avoimina kuin pöllöllä. Vangitsevaa, niin vangitsevaa!

Kannattaako ostaa?

Jos eeppiset seikkailuroolipelit kiinnostavat, niin tässä on vuoden kovin paukku – heittämällä! Witcher -pelien syvyyteen asti ei Blood of the Dawnwalker yllä, mutta ei pidäkään. Se on juuri hyvä näin, kunhan saadaan optimointi kuntoon ja muutamat kaatumiset pois niin helposti vuoden peliehdokas.