Uskonnollinen perhe ajautuu pois yhteisöstä ja päätyvät asettumaan maatilalle synkeän metsän lähelle. Noitapelko jäytää kansaa, eikä tämäkään perhe säästy noitien vainolta.
Eletään noitavainojen aikaa, 1630-lukua New Englandissa. Williamin (Ralph Ineson) perhe ajautuu ongelmiin yhteisön kanssa. Williamin ylpeys ei anna periksi nöyrtyä kuvernöörin (Julian Richings) edessä ja heidät karkoitetaan. He asettuvat metsän reunalle, jossa alkavat viljellä maata. Viiden lapsen ja niukkojen ruokavarojen kanssa eläminen ilman yhteisön tukea saa paineet kasvamaan. Naiseuden kynnyksellä oleva Thomasin (Anya Taylor-Joy) saa perheen syyttämään häntä noituudesta sadon ollessa huono. Perheen vauvan kadotessa Thomasinin hoidosta alkaa synkeä tapahtumaketju, jolta ei selviä yksikään perheenjäsen arvitta.
The VVitch on hidastempoinen jäytävä tarina erään perheen epäonnesta noitavainojen keskellä. Näyttelijät ovat uskottavia 1630-luvun maalaisasukkaita, maisemat ovat karuja ja musiikki painostava. Uskonnollinen perhe nojaa rukouksiin ja kun kaikki ovat perisyntisiä jo syntyessään on nöyrä ja katuva elämä ainoa mahdollisuus. Siksi isän ylpeys, perheenjäsenten valehtelut toisille, epäilyt, kateus, himo, melkein kaikki perisynnit alkavat hitaasti repiä perhettä kappaleiksi, eikä epäilys metsässä asuvasta noidasta auta ketään.
Vaikea samaistua
Minun oli vaikea päästä uskonnollisen perheen sisäiseen maailmaan kiinni ja täten samaistumispintakin jää aika etäiseksi. Kokemus muuttuu samaistumispinnan puuttuessa enemmän etäältä tutkivaksi, kuin tapahtumissa mukana empaattisesti olevaksi kokemukseksi. Noitavainojen aikaan tapahtunut systemaattinen naisten tuhoaminen melko heppoisin perustein on ollut kyllä ihmiskunnan top-älyttömyydet listalla ihan alusta lähtien. Uskonto ei ole myöskään kovin paljoa tässä auttanut, ja kun maa ei anna ruokaa, niin ei se rukouskaan sitä vatsaa täytä. Elokuvakokemus perhettä ajatellen oli minulla siis sellainen ”sitä saa mitä tilaa” -asenteellinen.
The VVitch on fiilistelyä karuissa maisemissa, karuilla väreillä, karuilla musiikeilla tunnelmoituna. Elokuva on malliesimerkki siitä miten ylpeys käy lankeemuksen edellä. Pelottava elokuva ei silti ole. Säikäytyksiin ei nojauduta ja empatian puuttuessa hahmoja kohtaan, ei heidän puolesta myöskään pelkää. Hienoa elokuvassa on se että loppuun asti saa ihmetellä sitä oliko kyse oikeasta noituudesta vai ei.
