Castlevania: Belmont’s Curse – Konamin Castlevania tekee paluun vuosien jälkeen. Onko Dead Cellsin Return to Castlevania -lisäosan tekijöiden uusi virallinen Castlevania-peli odotuksen arvoinen vai viuhuuko ruoska pettymyksen merkiksi?
Zombeja takana, eläviä haarniskoja edessä, Kuolema nauraa ylhäällä, alhaalla ihmiskalat sylkevät limaa sinua kohti – ei, kyse ei ole työpaikan halloween- ja pikkujoulujuhlien yhdistelmästä, vaan upouudesta pääsarjan Castlevania-pelistä – Castlevania: Belmont’s Curse on täällä! Nainen pääosahahmona, joten voitte säästää woke-vikinänne hentai-bodypillowillenne – ne tyynyt jaksavat kuunnella.
Castlevania: Belmont’s Curse on sivulta kuvattu, metroidvania-tyylinen toimintaseikkailu, jossa tutkitaan epälineaarista kaupunkia ja linnaa. Konamin klassikkosarja sai alkunsa vuonna 1986 ja nosti metroidvaniat lajityypiksi Symphony of the Night -pelillä vuonna 1997. Belmont’s Curse on pitkästä aikaa uusi sarjan osa, ja se sijoittuu aikajanalla vuoteen 1499. Sarjan pelit pomppivat aikajanalla kuin Zelda-pelit konsanaan, joten tärkeintä tietää on se, että Belmontin suku haluaa vetää vampyyrilordi Draculaa lättyyn. Pelin kehittää Evil Empire, jonka väki tunnetaan Dead Cellsin Return to Castlevania -lisäosasta, ja julkaisijana on Konami. Motion Twin eli Dead Cellsin tekijät toimivat neuvonantajina. Dead Cells -juuret näkyvät melko vahvoina tässä pelissä.
Tällä kertaa ruoska ei ole pääase (kuten ei ollut Symphony of the Night -pelissäkään), vaikka päähahmona huseeraa Belmont (ei sukua samannimiselle tupakalle). Aseita on useita erilaisia, ja niiden joukossa on myös se kuuluisa ruoska. Ruoska toimii tosin ennen kaikkea liikkumisvälineenä – aivan kuin Turun Baletti ry:n tapahtumissa.
Palava Pariisi ja Belmontin perintö
Pelin tarinassa vuoden 1499 Pariisiin ilmestyy hirviöitä ja kaupunki syttyy tuleen. Draculan aikoinaan kukistanut Trevor Belmont lähtee kaduille metsästämään olentoja tyttärensä Rosen kanssa, ja Rose joutuu kaupungin alla kytevän synkän juonittelun keskelle. Trevor ryhtyy selvittämään asioita muualla, samalla kun pelaaja tarttuu Rosen ruoskaan.
Millainen peli on teknisesti?
Belmont’s Curse ei ole roguelite eikä Dead Cells uudessa kuosissa. Se on perinteisempi, epälineaarinen metroidvania, jossa kartta täyttyy itsestään ja matkan varrella on tallennushuoneita ja pikamatkustuspisteitä. Pelissä on myös todella paljon salaisuuksia ja haastehuoneita. Peli ei myöskään pidä kädestä kiinni etenemisessä, joten harmaita aivosoluja (tai interwebsiä) on käytettävä. Nurkkanuohoojalla, kuten allekirjoittaneella, joka suuntaan risteävät reitit ja epäilyttävät umpikujat vievät huomattavan määrän aikaa pelatessa.
Rosen asearsenaali koostuu erilaisista terävistä ja lyövistä aseista, ja varustuksesta löytyy tietysti myös se kuuluisa ruoska. Ruoskaa käytetään sekä taisteluun että liikkumiseen, esimerkiksi heilumiseen. Vihollisia voi huiskaista ruoskalla, jolloin Rose vetää itsensä lähemmäksi ja oikealla ajoituksella voi tehdä viholliselle valtavasti vahinkoa. Mekanismi tuo mieleen Metroid Dread -pelin vastaiskun siinä mielessä, että sitä päätyy käyttämään lähes kaikissa taisteluissa. Vinkkinä nurkkanuohoojille: Rose tosiaan vetää itsensä kohti vihollista, oli se missä vain. Vink vink.
Taistelua syventää arcana-järjestelmä: kukistetut pomot sinetöidään Rosen tarot-korteiksi, jotka antavat loitsuja ja erikoisliikkeitä. Arcanat vastaavat lähinnä klassisten Castlevania-pelien heitettäviä sivuaseita, kuten ristiä.
Aseita on seitsemässä kategoriassa, ja päälle tulevat vielä relic-esineet, joilla on hyökkäys- ja puolustusvaikutuksia. Relicien avulla Rosen voi virittää omaan pelityyliinsä sopivammaksi, ja haastehuoneiden (vittumaisten vihollisläjien tai hampaita kiristävien tasoloikkailuiden) palkintona on usein tällainen relic.
Hyviä puolia pelissä ovat mielenkiintoiset kenttärakenteet, jotka paranevat edetessä. Draculan linnassa tulee vastaan todella haastaviakin tasoloikka- ja taistelukohtia. Yhdessä kohdassa pitää edetä pyörivien tuplasirkkelien välistä niin, ettei Rosesta tule kebabia.
Peli on haastava mutta reilu. Kuolemat tuntuvat ansaituilta, vaikka sormet joskus ovatkin solmussa. Kuollessaan Rose palautuu lähimpään tallennuspisteeseen – se voi joskus olla useiden huoneiden päässä.
Castlevania: Belmont’s Cursessa on myös mukautettava Custom-pelitila. Tässä tilassa voi vaikka valita, että kuoleman jälkeen Rose palautuu pomohuoneen eteen, tai että Rose tekee kolminkertaista vahinkoa mutta ottaa vastaan vain puolet vahingosta. Pelikokemusta voi säätää todella pitkälle, joten peli voi antaa paljon anteeksi, vaikkei olisikaan aivan Git Gud -tason miekkasankari. Ruoskan ja liikkumisominaisuuksien luomat tasoloikkahaasteet kutkuttavat aivoja mainiosti. Dead Cells -tausta näkyy pelissä toiminnan tiukkuudessa – ja valitettavasti myös isoissa, pitkissä ja vähän alikäytetyissä tiloissa. Peli ei ole soulslike (kuolemassa meneettää vain omaa aikaa), mutta vähintään yhtä armoton se on.
Grafiikka ja äänet?
Pelin ilme on sarjakuvamainen. Äänipuolella pelissä on osittain ääninäyttelyä englanniksi ja japaniksi. Osa höpinöistä on vain tekstiä. Tämä on valitettavan yleinen tapa japanilaispeleissä. Ääninäyttelijät tekevät kelpo työtä, ja kaikessa on mukana traagista sarjakuvamaista melankolisuutta.
Huonoja puolia Castlevania: Belmont’s Cursessa on se, että sitä on mielekkäämpää pelata Steam Deckin näytöltä kuin isolta telkulta sohvalta pelattuna. Sen grafiikka on hienovaraisen sarjakuvamaista, ja se näyttää läheltä paremmalta ja etäältä jopa vähän ankealta – mutta vain vähän! Jotkut viholliset ovat turhan samanvärisiä ja häipyvät taustaan. Siinä sitä sitten säikähtää, kun yhtäkkiä paskaraidalta näyttävä tahra ei olekaan tahra, vaan luuranko, tai pomppiva kyttyrämies, tai erilainen luuranko, tai zombie. Joo, siis värimaailmaltaan etäältä katsottuna vähän turhan samansävyistä kamaa.
Lisäksi jotkut seinät ja tasot katoavat välillä taustan sekaan, mikä on harmillista. Luulen, että lähietäisyydeltä tämäkään ei olisi niin iso haitta kuin sohvalta pelatessa. Vertailun vuoksi kehuttu Hollow Knight on selkeä ja helppo lukea – viholliset erottuvat, kuten myös hyödynnettävät ja vaaralliset maastot – mutta Castlevania: Belmont’s Cursessa ne jäävät välillä minimalistisen runsauden sekaan.
Musiikki on tavallaan nykyaikaista ja semimessevääkin, mutta vanhempien Castlevania-biisien uudelleenversiointi tuntuu siltä, kuin teatterikorkeakoulun ensimmäisen vuosikurssin bändiporukka olisi vihdoin päässyt vähän säveltämään melankolisen tunnelmallista teatterimusiikkia – intoa on, mutta kokemuksen tuomaa syvyyttä ei niinkään. Tämä voi olla vain setämiehen pölyn tukkimien korvien kitinää.
Kannattaako ostaa?
Belmont’s Curse on tehty ennen kaikkea metroidvania- ja Castlevania-faneille. Tekijöiden Dead Cells -tausta näkyy niin vahvasti, että hetkittäin sitä voisi erehtyä pelaavansa Dead Cellsin jotain jatko-osaa. Jos se tuntuu huonolta jutulta, niin tämä ei ehkä ole peli sinulle.
Kokonaisuutena: erittäin jees paluu Konamilta, kuten tuoreet Silent Hill -pelitkin. On upeaa, että Konami on varmoin askelin tekemässä paluuta pelikentälle klassisten pelisarjojen uusien osien kera. Metroidvania- ja nimenomaan Castlevania-faneille Castlevania: Belmont’s Cursea voi suositella helpostikin – kunhan muistaa, ettei odota uutta Symphony of the Night -klassikkoa.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.