Cyberpunk 2077 -arvostelu – Pieni muna tuo mukanaan pienen vastuun

The Witcher 3:n tekijöiden uusin roolipeliseikkailu on kromipintainen, nikkelinkatkuinen hurmeuutuus. Vahvasti GTA:sta ja Deus Ex:stä inoituksensa hakenut avoimen pelimaailman Cyberpunk 2077 seisoo itsevarmana, mutta riittääkö puntisssa kromia tukemaan poseerausta?

Kaikki alkoi Mike Pondsmithistä. Hän aloitti peliuransa California Pacific Computer Companyssa, alkuperäisen Ultima-pelin julkaisijalla, ennen kuin hän perusti oman yrityksenä R. Talsorian Gamesin vuonna 1985.

Pondsmith kehitti alkuperäisen Cyberpunk-pöytäroolipelin vuonna 1988. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi useamman pöytäroolipelailijan rakastama klassikko Cyberpunk 2.0.2.0. Tähän kyseiseen peliin perustuu myös puolalaisen CD Projekt RED -pelitalon Cyberpunk 2077.

The Witcher -peleistään tuttu CD Projekt RED ilmoitti vuonna 2012 aloittavansa kehittelyn uudelle RPG:lle, joka sijoittuisi R. Talsorian Gamesin Cyberpunk-pöytäroolipeliin.

Seuraavan kerran Cyberpunk 2077 -pelistä kuultiin vuonna 2018, E3-messuilla. Tässä välissä The Witcher 3: Wild Hunt oli ehtinyt ilmestyä lisäosineen. Tämän kuuden vuoden aikana CD Projekt REDin sisällä kuhisi, kun he kehittelivät käännöstä pöytäroolipelistä ensimmäisen persoonan avoimeksi tietokoneroolipeliksi.

Mike Pondsmith konsultoi tiimiä tiiviisti kehittelyn aikana. Cyberpunk 2077 jakaa historiaansa Cyberpunk 2.0.2.0:n kanssa, mutta siirtää tapahtumat noin viidenkymmenen vuoden päähän vuoteen 2077 – Cyberpunk 2.0.2.0:ssa tapahtuneen 4th Corporate Warin jälkeen.

Alkuperäisestä pöytäroolipelin ohjekirjasta löytyviä hahmoja tai viitteitä niihin löytyy myös Cyberpunk 2077:sta. Erittäin isossa osassa on jo Cyberpunk 2.0.2.0:n kannesta tuttu rokkari/terroristi Johnny Silverhand (Keanu Reeves), jonka lainaus pelin kannessa menee näin:

”Got the chips and enhencements-
”Got the Attitude right-
”Got the Metal beneath my skin-
”I’m chippin’ in…”
– Johnny Silverhand

Kehonmuokkausta ja kuolemattomuuden implantteja

Pelin tarinassa päähenkilö, V tekee keikkaa Night Cityssä. Hän saa keikakseen kähveltää Arasaka-korporaation prototyyppisirun, Relicin. Keikka menee päin vittua ja Relic-siru päätyy V:n päähän. Sirun mukana V:n päähän päätyy myös muuta, jonka takia hänen henkensä on vaakalaudalla.

Tule sellaisena kuin olet

Cyberpunk 2077 on ensimmäisen persoonan avoimen pelimaailman rooliseikkailu dystooppisen tulevaisuuden megakaupungissa, Night Cityssä. Pelissä on liuta päätehtäviä, valtavamäärä sivutehtäviä ja roppakaupalla keikkaa suoritettavaksi.

Taistelut ja tehtävät hoidetaan joko asein, terin, nyrkein, hakkeroimalla, hiipimällä tai puhumalla.

Pelissä on kattava hahmon ulkonäköeditori, sekä kolme erilaista aloituspolkua. Hahmoeditorin kanssa kannattaa olla tarkkana, sillä kuka nyt haluaisi pelata pikkukullisella katujen kasvatilla (ks. video yllä).

Harvassa pelissä pääsee sörkkimään virtuaalinukkensa genitaalialueita näinkin tarkasti. Esimerkiksi maskuliiniset piirteet omaavalle hahmolleen voi laittaa nahkalompakon niin halutessaan, tai vaikka jättää V-parka muina Ken-nukkeina seikkailemaan.

Kaikki dialogi on ääninäytelty, joten V:lle voi valita joko maskuliinisen tai feminiinisen äänen.

Internet räjähti trans-ihmisten puolesta siinä, että äänen valitseminen valikoi myös pelissä käytettävät pronominit. Maskuliininen ääni saa muut kutsumaan V:tä ”he/his” ja feminiininen ”she/her”, muita pronomineja tai niiden valintaa ei ole pelissä käytettävissä. Tämä on hyvä tiedostaa, jos menee peliin vailla versoa nasaalissa, ja on taipuvainen hernekasvustoa sieraimiinsa imaisemaan.

Hahmoa kehitetään koko ajan hahmopisteillä, jotka vaikuttavat taitoihin (skills) ja niiden erikoisalueisiin (perks). Tekemällä juttuja saa kokemuspisteitä, jotka kasvattavat hahmon tasoa ja sen mukana hahmopisteitä. Taitoja saa kehitettyä tekemällä niihin liittyviä asioita: hiiviskele kehittääksesi Sneak-taitoa, hypi, kiipeile, syöksy kehittääksesi atleettisuutta, ammu käsiaseilla kehittääksesi käsiasetaitoja, jne. 5 perusominaisuutta kasvaa vain hahmopisteitä käyttämällä ja erikoisalueet vain Perks-pisteitä käytätmällä.

Paljon puhetta, aseita ja transportaatiomahdollisuuksia

Pelissä on paljon juonellista osuutta, joten keskusteluja on paljon. On pitkälti pelaajasta kiinni, millaista V:tä hän haluaa pelata, ja hahmon kehitys tukee tätä. Pelaajan dialogivalinnat ratkaisevat myös usein, meneekö homma puhumalla, vai alkaako cyberpäitä lennellä.

Avoimessa kaupungissa voi matkustaa jalan, omalla tai varastetulla kulkuvälineellä ja fast-travel-systeemillä, joka vastaa kaupungin julkista liikennettä – on mentävä asemalle tai pysäkille, päästäkseen toiselle pysäkille.

Aseita ja aseiden kehittelyä voi harrastaa craftaus- ja upgrade-puolella, ja tämäkin kasvattaa hahmoa. Lempiasettaan ei siis tarvitse hylätä paremman tullessa esiin, ellei niin halua.

Hahmoaan voi parannella, muutenkin kuin kehittämällä, ostamalla cyberosia. Nämä kehonmuokkaukset tuovat erilaisia statusboosteja, ja osa tuo jopa täysin uusia taitoja, kuten tuplahyppy ja veitsien heittäminen. Osien ja aseiden ostaminen ja käyttäminen vaatii kuitenkin toisinaan korkean pelaajan hahmotason tai katumaineen tason.

Katumainetta pelaaja saa suorittamalla tehtäviä, tai hoitamalla poliisin puolesta kriminaaleja pois päiväjärjestyksestä. Kaikki pikkurikolliset ovat iloisesti asetettu pysäytettäväksi elävänä tai kuolleena, joten hurmehista toimintaa pääsee nauttimaan melkein aina kun haluaa. Poliisia ei paljoa paina, jos pelaaja leikkaa kriminaalilta pään irti, mutta jos siinä sivussa leikkaa siviililtä hartioiden päältä hattutelineen irti, alkaa poliisi jahtaamaan V:tä. Resurssit ovat vähäiset tulevaisuuden poliisillakin, joten mistään kovin pitkästä takaa-ajosta ei ole koskaan kyse.

Matti kyberkukkarossa

Erilaisia kulkuneuvoja V:llä on useita, kunhan eurodollareita riittää. Tulevaisuudessa kaikki maksaa hemmetisti ja raha on tiukassa. Pelaaja saa siis mietiskellä, että onko parempi hommata kiiltävää kromia kupoliinsa, vaiko päheän kulkuvälineen jalkojensa väliin.

Striimivideolla menin tuomitsemaan ajomallinnoksen Watch Dogs -henkiseksi lähes pilkallisesti. Asia kuitenkaan ei tunnu olevan enää samanlainen ensimmäisestä autosta eroon päästessä, ja ajaminen on jopa varsin miellyttävää muilla ajoneuvoilla.

Futuristisella prätkällä pärisyttely Night Cityssä on herkkua puuhaa, ellei vahingossa kruisaillessa aja siviilin päälle, tai parkkeeraa mopediaan rotvallin reunan päälle keikkumaan.

Pelissä on muutamia asioita, jotka vielä tuntuvat uupuvan tai olevan hieman keskeneräisiä. On omituista, että pelimaailmassa, jossa ihmisten lihasäkin muokkaamisesta on tullut niin arkipäivää, ei pelistä löydy parturia, tatuoijaa, meikkaajaa tai muutakaan hahmon perusolemuksen muokkaamiseen liittyvää. Erilaisia vaatteita ja vaatekauppoja kyllä on vaikka millä mitalla.

On siis oltava tarkkana kun tekee peliin hahmolleen ulkomuodon, sillä se pysyy mukana sellaisenaan koko loppupelin ajan.

Joillakin myös isot tissit tai iso kulli hahmolla, on väkisin tullut vaatteiden läpi pilkottamaan, mutta itse en moista hilpeyttä päässyt kokemaan PS4- enkä PC-versiossa.

Bugeja, bugeja, bugeja

Bugeista puheenollen pelistä löytyy niitä kuin Turun Ylioppilaskylästä luteita. Fiilis on sama, kuin uudenkarhean Teslan katolla olisi joka aamu linnunpaskaa – ei se ajoa sinällään haittaa, mutta vituttaa ja tuntuu vähän henkisesti arvoa laskevalta.

NPC-hahmot saattavat leijua ilmassa, jäädä jumiin T-Pose-asentoon, tai ylipäänsä leijua huoneen läpi paikoillensa, kuin kalmat liskojen yön huippuhuuruissa.

Emotionaalisessa kohdassa V:n kaveri oli ojentamassa sirua, mutta bugin vuoksi tämä muuttui hänen pääsnsä läpi tungetuksi aseeksi. Johnny Silverhandin tupakka jää joskus ilmaan leijumaan, mutta Keanu Reevesin esittämä Johnny on niin vitun kusipäinen coolio, että se vaan lisää hänen cool-arvoaan.

Iskut perille vaikka nyrkillä!

Ensimmäisen persoonan taistelu on vikkelässä menossa hankalaa konsolilla, vaikkakin Aim-assistit ovat päällä. Hankalaa, muttei mahdotonta. Asetuksista säätöjä rukkaamalla kokemuksesta saa paljon paremman, mutta vanilijaversiossa pallot lentää kääntyessä tötterön päältä.

Muista FPS-peleistä eroten näihin cyberkusiaisiin saa ladata lippaan, jos toisenkin headshoteja, joka ensialkuun tuntuu oudolta, mutta pian sen ymmärtää olevan osa pelimaailmaa ja sen RPG-taustoja.

Mitä paremmat ominaisuudet V:llä, sen paremmin hän tekee vahinkoa. Mitä enemmän ampuu, sen paremmaksi V kehittyy ampujana. Simppeliä sinällään, mutta supersankaria alkumetreiltä odottava tosielämän FPS-eskapisti pettyy varmasti alkutilanteeseen.

Lähitaistelussa on vahva ja heikko hyökkäys, sekä aseella, että aseettomana. Tämän lisäksi on torjunta- ja väistöliike käytettävissä ja oikein ajoitettuna vastaisku.

Norminyrkkirysyissä näillä pärjää hyvin. Taistelurinkiin mennessä niihin tarvii huomattavasti enemmän keskittyä, ettei V ole bokserit nilkassa heti ensimmäisestä kellonlyömästä.

Ohjaimen kanssa lähjitaistelu on sujuvampaa, kuin PC:llä hiiren kera. Kokonaisuutena taisteluissa on hyvää jytkettä ja taustalla pumppaava musiikki pistää pelaajan pään nytkymään, kun hurmepäissään katkoo jengiltä päitä irti, tai tussauttaa jalan vittuun.

Cyberpunkin taistelut ovat raakoja. Joskus bugi iskee ja vihollinen jää höpisemään, vaikka onkin kuollut. ”You killed them all!” huusi eräänkin vihollisen irtopää. Se oli… hupaisaa.

Kalliit Cyberpunk-kromikrumeluurit

Pelissä on valtava määrä erilaista cyberosaa, joita olisi mukava asentaa, mutta ne maksavat melkein uuden auton verran. Realistinen ote hinnoitteluun sopii kulutusyhteiskunnan dystooppiseen perversioon kuin pneumaattinen tekopenis muovihanuriin. Tämä tosin hidastaa hankintojen tekemistä, ja V saa keskittyä enemmän siihen, mihin hänen on tarkoituskin, eli palkkasoturina toimimiseen.

Tehtävien määrä on valtaisa, ja mitä enemmän niitä tekee, sen enemmän niitä aukeaa. Päätehtävien juonenkuljetuksessa on kiireen tuntua, mikä vähän sotii tuntikymmeniksi sivupolulle harhautuvaa V:n toimintaa kohtaan.

Päätehtävien juoni ei ole kovinkaan pitkä ja vaikka temaattisesti kiire olisikin, kannattaa käyttää aikansa hauskoihin taisteluihin, tai mehukkaisiin keskusteluihin. Mikään oikea kiire ei tehtäviä ole juosta läpi.

Autoja on ostettavissa vaikka millä mitalla, mutta kun on kerran saanut pelin alussa prätkän (vaatii tiettyjen tehtävien suorittamista tietyllä tavalla), ei autoja juuri kaipaa. Noin 20 kiloa ja siitä ylöspäin maksavat autot ovat perskeleen kalliita, vaikkakin hienon näköisiä ja kaikissa omanlaisensa ajotuntuma.

Jos omaa kulkuvälinettä ei kaipaa, niitä voi kätevästi kadulta tai vauhdeista ottaa haltuunsa, sikäli kun V:n taidot siihen riittävät.

Kromista pintaa, mut kuis kone hurisee?

Pelillisesti Cyberpunk 2077 vertautuu Deus Ex -peliin ja Rockstarin peleihin melkein heittämällä. GTA:n tyylistä erilaisten toimintojen kavalkaadia Cyberpunkista ei kuitenkaan löydy, vaan kaikki on pitkälti juonellisia tai sivujuonellisia tehtäviä.

Ei biljardipöytää eikä tikkataulua, mutta kaikenlaisia maksullisia ihmisviihdykkeitä kyllä löytyy ja ampumarata. Ei myöskään parturia, tatuointiliikettä, jne.

Tavallaan tuntuu siltä että suurin osa turhasta on karsittu pois, mutta pelissä on silti valtavasti maailmanrakennusta ja juonenkuljetusta. Kaikki tuntuu jollain tavalla merkityksellisemmältä kuin GTA:ssa.

Ajotuntuma on jotain GTA V:n ja Watch Dogsin välimaastosta, riippuen hieman kulkuvälineestä.

Mitään kovin kummallisia superliikkeitä hahmolla ei ole, ja suojassa ollaan, kun ollaan vihollisen katseen ulottumattomissa. Viholliset tosin voivat hakkeroida myös kamerat, eli jos kamera näkee pelaajan voi vihollisetkin maaliinhakutuvine luoteineen (SMART-aseet). Tämä toki pätee myös pelaajan suunnasta katsottuna.

Smart-aseet ovat hauskoja ja graafisesti jänniä juuri luotien seuraamisen suhteen, Power-aseissa voi käyttää pintoja luotien kimmokkeena ja TECH-aseilla voi joissain tapauksissa jopa ampua suojien läpi. Tämä tuo oman taktisuutensa ammuskelusessioihin.

Itse löysin kaikkein tyydyttävimmäksi pelimuodoksi rakentaa itselleni cyberninjan, joka hiipii vihollisen taakse ja vapauttaa tämän turhasta päästä parilla katanan täsmäheilautuksella.

Kaikki viholliset tosin eivät ole heittopusseja. Joskus takaapäin tehty kaulaosaston yllätyshali johtaa vihollisen äkilliseen fyysisen kontaktin torjumiseen, kuten migreeniä feikkaavan puolison ”ei tänään” -lausahdus.

Hakkerointi pelissä onnistuu breach-minipeliä pelaamalla, ja tässä valikoidaan matriisista oikeita hexadecimaaleja vuorottain vaihtuvasta vaaka ja pystyriveistä. Ylhäällä näkyy bufferi, johon mahtuu tietty määrä lukuja.

Toisinaan on mahdollista yhdistää useampi koodinpätkä kerralla, mutta tämä vaatii suunnittelua. Pelin aika onneksi hidastuu hakkeroidessa.

Hakkerointia voi käyttää kuten muissa peleissä vihollisen ominaisuuksien heikentämiseksi, tai loitsujen tapaan hyökkäyksenä. Sillä voi myös Watch Dogsin tyyliin ottaa kameroita haltuun ja niiden kautta jatkohakkeroida. Hakkerointi toimii ihan kivasti, ja mahdollisuuksia sen käyttämiseen löytyy kyllä.

Toisinaan tosin ihmetyttää, miksei kaikkia ruoka-automaatteja voi hakkeroida pikkukilmun kiilto silmissä. Niitä voi kyllä käyttää vihollisen hämäämiseksi, hakkeroimalla niihin vian, mutta eurodollareita on tässä vaiheessa turha odottaa.

Läppäreistä taas osasta voi kaivaa massit taskuun, osasta ei. Tämä selviää harmillisesti vasta siinä kohtaa, kun peli ilmoittaa ruudun alaosassa mitä on tehtävissä.

Kehittyvä kybermaailma

Cyberpunkissa on upeaa pintaa vaikka millä mitalla ja sen sisällä vähän nuhainen mutta silti kovinkin monipuolinen ja monimutkainen koneisto.

Cyberpunkissa on toki vielä kehitettävää ja parantamisen varaa, kuten esim parturit tai vaikka niitä ajantappamiseen käytettäviä minipelipuuhasteluja.

On hyvä toki muistaa, ettei The Witcher 3:n ilmestyessä Gerartin kuontaloa päässyt muokkailemaan, vaan partapatch tuli vasta myöhemmin. CD Projekt REDillä on Witcherin myötä hyvä maine ominaisuuksien lisäilystä, joten toivoa sopii, että Cyberpunk 2077 kasvaa myös pelinä ajan mittaan.

Bugisena julkaistu peli vähän demppaa fiilistä. CD Projekt RED vielä lupaili, ettei Cyberpunk 2077 kehittäjät joudu vapaat unohtavaan crunchiin, ja silti loppumetreillä Crunch saapui kuin saapuikin. Ei ihme, jos hieman väsyneet ohjelmoijat eivät ihan kaikkeja bugeja huomaa näinkin elävässä ja kompleksisesssa rakennelmassa kuin Cyberpunk 2077 on.

PlayStation 4 kärsii joistakin graafisista bugeista, mutta niitä oli itselläni vain todella harvoin. Peli myös kaatui useamman kerran, mutta armollinen auto-save pelasti tämänkin tilanteen vain pienellä vaivalla.

PC-versiossa on yhtä lailla bugeja, mutta kaatumisia ei juuri ole tullut vastaan. Bugit ovat onneksi pääosin pieni kosmeettisia juttuja, jotka eivät juurikaan peliin ole vaikuttaneet.

Kato mua! Älä kato mua!

PlayStation 4 Pro:lla Cyberpunk 2077 näyttää yllättävän hyvältä. Resoluutio on 1080p ja ruudunpäivitys lukittuna 30 kuvaan sekunnissa.

PS5:lla peli pyörii 60 ruutua sekunnissa, mutta muuta silmäkarkkia ei juurikaan ole luvassa vielä, sillä peliä pelataan nyt PS5:llä PS4-verisona. Next-gen patch saapuu lupailujen mukaan vasta ensi vuonna, jossain vaiheessa.

Parhaimmalta peli näyttää PC:llä, mutta tämäkin vaatii melkoisen tehomyllyn. Parin tonnin PC:koneella RTX:t täysillä ja grafiikat Ultralla peli näyttää aivan uskomattoman hienolta. Meikäläisen RTX 2070 ei moiseen riitä, mutta 2K-monitorilla, grafiikat voivat olla Ultralla (tai RTX Mediumilla), ja pelaaminen on paria nytkähdystä vaille erittäin sujuvaa ja kaunista.

Pelin ulkoasuun on käytetty valtavat määrät aikaa ja hahmomallit pursuavat yksityiskohtia ja persoonaa. Ympäristöt ovat myös hyvin alueidensa näköisiä, ja pelissä onkin neljää eri peliä varten kehitettyä tyyliä käytettynä (neokitsch, kitsch, entropism ja neomilitarism). Tasoltaan tämä suunnittelun määrä liippaa Rockstarin Red Dead Redemption 2:sta.

Synasaundeja retrofuturistiseen tempoon

Cyberpunk 2077 -peliä kehittäessä asetettiin inspiraation lähteeksi 1990-luvun musiikki ja erityisesti sen syntetisaattorisoundit, eroten näin perus Blade Runnerin Vangelis-fiilistelyistä ja muista vastaavista.

Musiikki tulee kasvoilla, pumppaa ja pistää pään nytkymään. Pelaaja juurtuu hyvin Night Cityn sykkeeseen juuri pelin musiikin vuoksi.

Faktaloora: Pelissä on score-musiikkia yli seitsemän ja puoli tuntia ja tilattuja kappaleita yli 10 tuntia, sisältäen yli 150 kappaletta. Ajoneuvolla siis kelpaa kruisailla pitkin Night Cityn katuja, kuunnellen uskomattoman hyviä kipaleita. Radiokanavat hakevat tyyliään GTA:n kanavista, ja väliin mahtuu mainoksia ja uutisia kanavasta riippuen.

Uudelleenpelattavuusarvoa pelille nostaa eri tavoin suoritettavissa olevat tehtävät, valtava tehtävien määrä (lähemmäs 100 tuntia pelattavaa), sekä useat erilaiset loput. Pelistä saa sen kokemuksen irti, mitä siitä hakeekin, koska hahmokehitys tukee pelityyliä.

Kannattaako Cyberpunk 2077:stä ottaa tyypit?

Peli on täysin pelattavissa PlayStation 4 Pro:lla, ja vieläpä ihan mukiinmenevästi ilman sen suurempia vitutuksia.

Peli päivittyy näillä näkymin ilmaiseksi sitten joskus next-gen muotoon PS5:lle, eli on siinä mielessä myös tulevaisuutta ajattellen kelpo hankinta (sama pätee Xboxin kanssa).

En tätä usein sano, mutta jos mahdollista, ja koneesta löytyy tehoja, on PC:llä Cyberpunk 2077 paras kokemus.

Vanhalla PS4:llä kokemus onkin sitten karvaisempi, sillä resoluutio tipahtaa 720p:hen, kone huutaa armoa ja muutenkin vituttaa kuin pientä oravaa. Jos ei omista PS4 Pro:ta, vaan perus-Pleikkarin, ei ehkä kannata Cyberpunk 2077 hankkia, ainakaan vielä. Voi olla että tulevaisuudessa optimointia tehdään enemmän, jolloin peruskonsolillakin pelaaminen on sujuvaa. On tosin otettava huomioon se, että perus pleikkari nelkkukelkku on jo seitsemän vuotta vanha laitos.

Kannattaako siis hankkia Cyberpunk 2077? Kannattaa. Bugeistaan huolimatta peli kannattaa hankkia. Jos ei nyt, niin sitten hieman myöhemmin.

Tarina pelissä on todella mukaansa tempaavaa, ja kohtaukset vetävät vertoa isommillekin leffoille. Cyberpunkissa on kromia, munaa (itse säädettävässä koossa) ja punkkia asennetta. Liikkuvat taakse, sillä Night City kutsuu juuri sinua.