Koti Peliarvostelut Days Gone -arvostelu – Laumassa on aina kivempaa

Days Gone -arvostelu – Laumassa on aina kivempaa

PlayStation 4 -konsolin odotettu yksinoikeuspeli – elävistä kuolleista, moottoripyöristä ja ikävistä ihmiskohtaloista kertova Days Gone on vihdoin vuosien odottelun jälkeen täällä, mutta onko siitä haastamaan yli odotusten onnistunut The Last of Us?

Sonyn omistama Oregonissa lymyilevä Bend Studios leipoi taannoin hyviä arvosanoja keränneen Syphon Filter -pelisarjan, joka yhdisti kolmannen persoonan räiskinnän ja hiiviskelyn. Syphon Filttereitä tuli useampi. Sen jälkeen myös pari Unchartedia PS Vitalle. Pelit on otettu vastaan kivasti vaikka lafkan ensimmäinen tuotos, Bubsy 3D sukelsikin pää edellä pohjaan heti kättelyssä. Nyt Bendin porukka julkaisi odotetun, avoimen maailman selviytymiskauhuseikkailupelin Days Gonen, jota on viitisen vuotta käymisteitse curetettu tammitynnyrissä tarkassa lämpötilassa odottaen korkkausta. Maistetaampas!

Mainos

Juonesta kiinni

Days Gone sijoittuu Ameriikan maille, Oregonin osavaltioon, kaksi vuotta vittumaisen viruksen aiheuttaman pandemian jälkeen. Virus teki miljoonista ihmisistä ja eläimistä lihaa ja verta himoavia hirviöitä eli friikkejä, joten hommat olivat aika lailla siinä, muutamia eloonjääneitä lukuunottamtta.

Pelin sankarina toimii entisen moottoripyöräkerho Mongrelsin nomadi, Deacon “Deek” St. John. Viruksen ejakuloiduttua ja paniikin alettua Deacon tunki sekopäisen äpärän puukosta saaneen Sarah-vaimonsa viimeiseen helikopteriin, jossa ikkunapaikkoja oli enää vain yksi, joten Deacon ja Mongrelsien asemies, Boozer jäävät kyydistä taistelemaan maailman kauhuja vastaan. Pari vuotta kuluu ilman mitään tietoa Sarahista, ja kaverusten agendalla onkin lähteä pohjoiseen, jättäen koko paska taakseen. Reissu tulee olemaan pitkä ja kivinen, joten matkalle täytyy varustautua hyvin, sekä munaskuiden alla pörisevät suurikuutoiset moottoripyörät kunnostaa minttiin. Tästä varsinainen seikkailu alkaa, mutta pois lähteminen ei olekaan niin helposti tehty kuin suunniteltu.

Deek, Boozer ja Sarah arpovat paikkalippuja

Tarina on pirun hyvä – vaikkei omaperäinen, mutta se sopii klassiseen zombie -asetelmaan mukisematta. Juonen kulku soljuu hyvässä rytmissä pitäen mielenkiinnon yllä. Päätarinan ohessa halutessaan duunatut sivuhommat raikastavat hommaa välillä sopivasti. Vähän sama asia kuin hyvän kirjan kanssa. Ei malttaisi jättää kesken, ja himoissaan ahmii vielä sivun jos toisenkin.

Hyvä ääninäyttely ja synkkaan tipahteleva animaatio on aina kivaa katseltavaa ja kuunneltavaa, mutta toisinaan Deekin ylinäyttely aiheuttaa lievää pahoinvointia. Saattaa olla se vanha mämmikin?

“Miksi naiiiiset, aina rakastuvat renttuihin?”

Pelin päähahmo on selkeästi pehmentynyt aiemmasta kovanaaman roolistaan Mc Mongrelsissa ja tähän on kehittäjillä näppinsä soppakulhossa. Alun perin Deaconin piti olla paljon enemmän mulkerompi, mutta epäilyt siitä ettei tälle jengi lämpeäisi, tehtiin Deekistä pehmompi. Allekirjoittaneen mielestä vanha Deacon kuulostaa paremmalta, mutta uusikaan ei ole hassumpi. Ei ollenkaan.

Mistä tätä ajetaan ja miltä se näyttää?

Deekiä ohjataan kolmannesta persoonasta, mutta kameran läheisyyteen kestää hetken tottua. Liikkuminen on kankeaa, kuin verrattaisiin Watch Dogs ykköstä ja kakkosta, Days Gonen ollen ykkönen. Tähänkin tottuu, eikä arcademaisempi, hypersensorinen kontrollointi tähän olisi sopinutkaan.

Tähtääminen ja ampuminen oli ainakin allekirjoittaneella aluksi hukassa kuin Susanna Kosken realiteetit, mutta kouliutui se minustakin kunnon tattimaakari kun vain tarpeeksi vispaa.

Kartta on sopivan kokoinen. Ei liian iso, mutta ei liian pienikään ja se avautuu tarinan edetessä. Pikaliikkuminen leirien välillä onnistuu kunhan mopedissa on tarpeeksi löpöä, eikä reitillä ei ole tartunta-alueita. Näillä alueilla on tietty määrä friikkien pesiä, joita polttamalla voi alueet puhdistaa kokemuspisteiden toivossa.

Päivällä pesissä on paljon enemmän asukkaita kuin yöllä, joten valitse viisaasti ennenkuin nakkaat palavan pullon pesään.

Pesäpalo on Oregonilainen perinneharrastus

Kilkkeet prätkään ja mättäälle sudittelemaan

Pelissä liikutaan paikasta toiseen moottoripyörällä, jota voi tuunailla ja koristella mielensä mukaan pelin asettamissa rajoissa. Tuntuma on varsin oivallinen, vaikken minä moottoripyörien ajamisesta mitään tiedäkään. Deekin ajoneuvo ahmii helvetisti bensaa ja galosiinoa saakin etsiskellä pitkin pientareita. Onneksi sitä tuntuu kuitenkin löytyvän rutkasti – ainakin normaalilla vaikeustasolla.

Pyörä myös ottaa hittiä ja sitä on korjailtava romulla, jota löytyy esimerkiksi autojen konepellin alta. Mikään Rasva-Jaakkojen ja Tiksi-Petterien säätösimulaattori tämä ei kuitenkaan ole, vaan hommat pidetään simppelinä.

Prätkällä ajaminen on alussa varsin puuduttavaa. Tuntuu ettei mulli kiihdy ja kulje edes säädyllisesti, joten siksi suosittelenkin tekemään useamman sivutehtävän ensin, jotta saat vaihdettua tehokkaampaa putkea pärrään. Pelistä kerrotaan tekijöiden toimesta, että vaihtuva sää vaikuttaa ajohallintaan esimerkiksi mutaisella tiellä, mutta itse en huomannut juurikaan eroa.

Motskarilla metsässä

Ahmatti kerää tuhkatkin pesästä

Loottausta on myös luvassa. Maailmasta löytyvien materiaalien avulla valmistellaan vaikkapa putkipommeja, molotovin koktaileja ja ensiapulaukkuja. Tehtäviä tehdessä avautuu blueprinttejä, joiden avulla voi valmistella vaikka nauloilla terästettyjä pesareita tai kyhäillä savupommeja.

Metsästystä ja yrttien keruuta voi harrastaa, ja näiden tuotoilla saa leireiltä rahulia, sekä luottamuspisteitä joilla avataan seuraavan tierin aseita ja varusteita. Aseita on reippaasti aina Deekin henkilökohtaisesta leu’usta järeimpiin pysäyttäjiin. Pääaseen ja pistoolin lisäksi erikoisaseeksi voit valita vaikkapa hiljaisen varsijousen höystettynä myrkkynuolilla jotka laittavat viholliset hyökkäämään omia vastaan. Laumoja hillitäkseen kannattaa kääntyä sarjatuliaseiden puoleen ja lisäammuslippaisiin.

Deaconin perusarvoja (health, stamina, focus) voi buustailla N.E.R.O:n tutkimuspaikoista löytyvillä injektioilla ja kokemuspisteillä skillipuusta voi napsia lisätaitoa plakkariin. Ei mikään hardcore rpg -elementti, mutta kuitenkin. Muista myös kerätä friikkien korvat lunnaiksi, ja myydä ne leireillä rahasta ja maineesta.

Leirit ovat turvasatamia, joissa jokaisessa leirissä on erilaista rompetta ja tehtävää. Tekemistä siis riittää ihan kivasti.

Leirejä löytyy tarinan edetessä

Kaikkia näitä tarvitaan vaarojen varalta, sillä maailma on täynnä kaikkea ilkeää, ja kaikki se ilkeä haluaa tappaa sinut 24/7.

Parrasvaloissa toimivat friikit kulkevat yksin, kaksin, joukkueissa ja sitten ihan helvetinmoisissa laumoissa. Friikit reagoivat parhaiten ääniin, joten hiipimällä eteneminen, houkuttimilla harhauttaminen ja puskarunkkaus on usein parempi vaihtoehto kuin vetskari auki, machete ulkona ääntä kohti ryntääminen.

Päiväsaikaan on vähemmän friikkejä liikenteessä, mutta yöllä senkin edestä. Myös vaihtelevat sääolot vaikuttavat friikkien käyttäytymiseen. Yleisesti jos sää on kuin morsian, niin friikit ovat vahvempia. Laumat ovat tämän pelin se koukku ja toimiva sellainen.

Hordet ovat näyttäviä ja toimivat lintuparvien tapaan toisiinsa yhteyksissä. Keskiyöllä saattaa tulla jännäkaki housuun puskassa kykkiessä, kun ohitse lipuu tuhatpäinen friikkilauma pitäen huumaavaa ääntä.

Taitaa olla ilmaisia ämpäreita jaossa…

Erilaisia eläviä kuolleita

Friikkejä (Swarmers) on erilaisia. Perusfriikkien lisäksi lapsena tartunnan saaneet Newtit ovat ärsyttäviä tavaroita pölliviä opportunisteja, mutta hyökkäävät vain heikkojen kimppuun. Screamerit kirkuvat paikalle kutsumattomia vieraita ja Breakerit ovat isompia, vahvempia örmyjä. Jos nämä eivät saa pelaajaa hengiltä, on luonnossa niitä perinteisiäkin puumia, karhuja, susia ja korppeja. Ja jos nekään eivät vielä riittäneet, on niistä ne pahemmat virus-versiotkin. Tartunnan saanut raivokas karhu on mukava seuraeläin.

Sutta kuonoon suotta

Ja kyllä – se maailman vaarallisin laji, eli ihminen kantaa kortensa kekoon ja yrittää myöskin saada pelaajan hengiltä. Marauderit ovat teiden varsille ansalankoja kyhääviä paskiaisia, jotka yrittävät selviytyä itsekin maailmanlopusta, kun taas ääripäässä olevat Ripperit ovat sekopäisen lahkojohtajan Carlosin, PCP-päissään riehuvia, itseään viilteleviä sanansaattajia, joita pääjehumme Deacon vallan paljon rakastaa.

Carloksella viiraa päässä pahasti

Eräittäin kaunis peli

Days Gone on todella kaunis peli. Maisemia jää mielellään tutkailemaan pidemmäksikin aikaa, ja pelin sisälle rakennetun valokuvausmoodin kanssa kikkailemiseen uppoaa hetki jos toinenkin, sillä kuvia voi hienosäätää vaikka ja kuinka. Upea miljöö ja tarkat yksityiskohdat tosin kärsivät huonosta optimoinnista. Välillä tietyt tekstuurit eivät lataudu ollenkaan ja ruudunpäivitys tipahtelee varsinkin ajamaan lähtiessä useasti alle sallitun rajan. Pelin arviokappale jopa jäätyi useiksi sekunneiksi kesken kiivaan mittelön, mutta keskimääräisesti peli rullaa hyvin vanhemmallakin Pleikkarilla ja HDR+-asetuksella jopa 60 kuvaa sekunnissa.

Bend Studiosin tekemä Days Gone on hyvä, kaunis ja mielenkiintoinen yksinpeliseikkailu jonka vetelee läpi mielellään, mutta uudelleenpeluuarvo on kyseenalainen johtuen pinnallisesta loot/crafting/fiksaus -elementistä ja ajoittaisista suorituskykyongelmista (arvio tehty ennen julkaisupäivää). Silti se kannattaa ehdottomasti jokaisen zombi-fanin hankkia ainakin alennusmyynnistä jos n. 60 € suuruinen hintalappu on liian suolainen.