DOOM: The Dark Ages -arvostelu – Moottorisahakilpi on kynää mahtavampi

DOOM: The Dark Ages on Id Softwaren kehittämä ja Bethesdan julkaisema esiosa legendaarisesta pelisarjasta, jonka jokaisen pitäisi tietää – ainakin nimeltä. Säilyykö aikaisemmista, uudelleenlämmitellyistä Doom-peleistä sama adrenaliininkatkuinen tykitys, vai jarrutellaanko välillä?  

Haades, manala, tuonela, vainajala, maanalainen maailma, kadotus, horna, hornan kuilu, piru, hitto, pahus, perkele, roihu, tuli, rotankolo, kehno paikka, inferno, pätsi ja pimento. Tässä lista helvetin synonyymeistä, paikasta jossa kaikki kaverini minua joskus odottavat ja missä saatanan kova musa pauhaa aamusta iltaan. Samaa tarjoaa id Softwaren uusin DOOM: The Dark Ages ja olo on kuin Hanna Sumarilla, Suomen Kaunein Koti -ohjelmassa. Punaista mattoa tekisi levittää jokaiseen huoneeseen, mutta tyydytään maalaamaan seinät punaksi demonien verellä.

Id Software on yksi, ellei jopa kaikkien aikojen tärkein ja vaikutusvaltaisin pelistudio, joka on luonut koko first person shooter (fps) -pelikategorian. Tämä kategoria mullisti koko PC-pelaamisen ja onkin yksi suosituimmista kuvakulmista videopeleissä. Legendaarisesta Wolfenstein 3D -pelistä kaikki lähti, mutta atomipommin räjäytti vuonna 1993 julkaistu DOOM. Joten 32:n vuoteen riittää jos jonkinlaista Doom-peliä.

Helvettiin ja takaisin

Doom Slayer oli alun perin ihan tavallinen jäppinen, joka sai yliluonnolliset voimat Maykr-olentojen kautta, sillä Maykreillä ei riittänyt pati helvetin joukkojen torjumiseen. Ja että sankaria ei alkaisi kinostella muut asiat, oli Slayerille lyötävä Tether-laitteella jalkapanta nilkkaan. 

Samaan aikaan helvetissä, prinssi Ahzrak yrittää löytää ”argentin sydäntä”, joka pitää sisällään valtavat voimat. Ennen kuin Ahzrak saa napattua sydämen, Slayer ja Argentan kuningas, Novik onnistuvat estämään paholaisen hommat. Kuitenkin Maykrien johtaja vetää liittolaisiltaan matot alta ja paljastaa Thiran, Slayerin liittolaisen olevan juuri sydämen ehtymätön voimanlähde. Ahzrak listii Thiran ja Slayer lähtee pimeyden prinssin perään saappaat kolisten.

Vituiksi menee Slayerin reissu kuin Jeesuksen pääsiäinen ja sankari jää Ahzrakin vangiksi, joka käyttää Thiran voimanlähdettä omien joukkojen vahvistukseen. Tästä kuppinsa nurin kaatanut Slayer, tuhoaa Tether-laitteen, jonka johdosta sankarin sielu lähtee päiväreissulle Helvettiin. Kostoreissulle on lähdettävä pätsistä, reppu täynnä mitä machompia tuliluikkuja ja keskiaikaisia lyömä-aseita.

Vanha kunnon Doom

Ensimmäinen koskaan julkaistu Doom-peli tuli vuonna 1993 ja Doom: The Dark Ages on kuin paluu vanhaan. Vuonna 2016 julkaistiin uusi Doom, joka oli 190 % kovaa tykitystä ja äärimmäisen nopeatempoinen, mutta jatko-osa, Doom Eternal veti moottorisahasta vielä pärisyttävämmän vaihteen. Epilepsiakohtauksen rajamailla hiippaillen, ja uuden Doomin nopeaan rytmiin tottuneena odotin Doom: The Dark Agesista samaa piripäistä räimettä. Mutta toisin kävi.

Dark Ages on huomattavasti hidastempoisempi kuin aiemmat ja palaakin fiilikseltään 1990-luvulle. Enemmän strategista lähestymiskulmaa tarjoava Dark Ages olikin alussa kriitikolle outo lintu. Ompelukonemaista tikkaamista odottava saikin ristipistoa, pienellä tilkalla koneöljyä, mutta perkele sentään, sehän toimii! Kolmas silmä onkin hyvä rasvata ennen uusimpaan Doomiin siirtymistä ja aloittaa koko homma puhtaalta pöydältä.

Älä nyt heitä kirvestäsi, tai moottorisahaasi kaivoon ystävä hyvä. On siinä vauhtia ja vaarallisia tilanteita edelleen, mutta täydellisesti rytmitettynä. Edelleen on eräänlaisia areena-osioita, joissa viholliset täytyy ensin teilata, jotta pääsee etenemään, mutta homma on rakennettu avoimemmin. Isoista areenoista pääsee nääs jopa karkuun ja taktisempi ote tulee ottaa haltuun. Nyt ei tarvitse vaihtaa sekunnin välein asetta, tai räiskiä jokaisen luikun lippaat kuiviksi. Tämän mahdollistaa koko ajan mukana oleva sahakilpi, jolla torjutaan ensimmäistä kertaa Doom-pelisarjassa. Lähitaistelu on myös tärkeänä aspektina ja astaloitakin on enemmän kuin nyrkit.

(Moottorisaha)kilpikonnapuolustus

Kilpi on kuitenkin se tärkein ja mahdollistaakin uutta mekanismia Doomissa. Kilvellä voi palauttaa tiettyjen vihollisten vihreät ammukset suoraan lähettäjälle. Tai iskeä sillä kulmahampaat kurkkuun, sekä viskata se demonin kroppaan jyrsimään. Kilpi toimii myös pulmissa, joita löytyy jokaisesta kentästä useampi määrä. Salaisuuksien etsiminen on jälleen siis erittäin mieluisaa puuhaa, vaikka kiven alla ovatkin.

Vihollisia on paljon uusia, mutta vanhojakin tuttuja vilisee ruudulla ihan tarpeeksi. Näitä en käy lävitse, sillä ne on nostalgiapäihtymistä hakevien pelaajien ehdottomasti kohdattava itse. Mainittakoon kuitenkin, että Mancubusin masussa villisti pyörivä sahakilpi on minun oman elämäni soundtrack.

Aseita on rehti määrä, mutta jokaista voi tuunailla kenttiin ripotelluista alttareista ja myös kilpeä, sekä muita lähitaisteluaseita on mahdollista päivittää. Ja tietenkin näitä kannattaakin hieman viilailla. Päivityksiin tarvitaan kultaa, sekä kovempiin pätseihin rubiineja, joita salaisuuksia kahlaava pelaaja taatusti löytää.

Uusinta uutta on myös lohikäärmeellä lentely, sekä kerrostalojen kokoisilla Titan-mecheillä rymistely, jotka ovat ihan hauskaa vaihtelua, mutta onneksi niitä ei tungeta liikaa pelin aikana.

Tekninen katsaus

Doom-pelisarjalla on kaikissa id Softwaren oma moottori, id Tech. Doom: The Dark Ages on rakennettu kaikkein uusimmalla, id Tech 8:lla ja päivittää aiemman seiskan roimalla otteella. Ympäristö tuhoutuu nyt paljon entistä enemmän, sekä demonien vahinkomallinnusta on viilattu karhealla paperilla.

Valaistukseen on tuotu luonnollinen, tämänpäivän standardi eli säteenseuranta, mutta eräänlaisena hybridimuotona, eikä pelin asetuksista löydykään valintaa säteenseurannalle.

Peli lisäksi pyörii minimivaatimuksillakin äärimmäisen liukkaasti, eikä grafiikat tappiin vedettäessä testikonekaan yskähdellyt lainkaan. (Testikoneena toimii Ryzenin 7 3700x, sekä 4060 Ti 16 gt)

Grafiikat ja äänet?

Doom: The Dark Ages on tätä päivää kaikkine hienoine valaistuksineen, sekä fysiikan lakien mukaan toimivien elementtien kanssa. Näyttää oikeastaan samalta kuin aiempi Doom Eternal, eli pirun hyvältä, vaikka kaikkien esineiden tekstuurit eivät aina olekaan siitä tarkimmasta päästä.

Efektit, äänet ja varsinkin musiikki ovat olleet Doom-peleissä valttikortteina, eikä Dark Ages ole myöskään pettymys. Bassot jauhaa ja saha ulisee Dolby Atmoksen saattamana aiheuttaen tahatonta mahlan valumista haarovälissä.

Musiikki on saman, Finishing Movesin tahtipuikosta, mutta jää jostain syystä Doom 2016:n jalkoihin. Ei se mitään hissimusaa ole, eikä sen ehkä pidä tässä ollakaan, vaikka tuplabasariakin tehokkaasti duo viljelee.

Kannattaako ostaa?

Kaikkien Doom-fanien, sekä Doom-maailmaan vasta tutustuvien immeisten on turvallista lähteä The Dark Agesin mukaan. Yli 20 tuntia kestävä rymistely ei taatusti jätä kylmäksi, mutta ei myöskään vie yöunia ylikorkean pulssin takia. Tästä on paha lähteä etsimään miinusta, mutta jos jotain nyt keksitään niin ääninäyttelijät, sekä pakollinen draama on melko ankeaa. Onneksi niitä on vähän ja ne voi kaikki skipata.