Dune: Awakening -arvostelu – Hiekkaa pilttuussa

Dune: Awakening tekee scifi-aavikolle sen, mitä Conan Exiles teki fantasia-aavikolle. Tällä kertaa vaatteet pysyy päällä, mutta pysyykö myös mielenkiinto?

Janottaa. Vesivarannot loppu. Dyynien toisella puolen näkyy pieni rosvoleiri, jossa pari elävää nestesäkkiä, eli rosvoa. Välissä vain muutama kymmenen metriä hiekkaa. Hiekan alla kuolema. Joko kuolet janoon, kuolet auringon polttamana, kuolet hiekkamadon syömänä, tai rosvot tappavat sinut ennen kuin sinä heidät. Tätä on Dune: Awakening, ainakin aluksi.

Conan Exile -pelistä tutun Funcomin Dune: Awakening perustuu Frank Herbertin Dyyni-kirjasarjaan, mutta kertoo omanlaisensa toistaiseksi tuntemattoman tapahtumien kulun. Itse asiassa koko Dune: Awakening taitaa olla Paul Atreidesin uni, mutta se lienee sivuseikka.

Tällä kertaa, toisin kuin Conaninssa, vaatteet pysyy päällä, eikä kikkelin kokoon pääse vaikuttamaan, huor… orjiakaan ei näy mailla eikä halmeilla, ja koko ajan janottaa. Hiekkaa sentään löytyy, ihan riittämiin.

Haaveissa vainko oot mun…

Paul Atreides näkee unta maailmasta jossa hän ei koskaan syntynyt, vaan hänen sijaansa syntyikin tytär. Sitten on hiekkaa, ja paljon. Riki Sorsan laulun sanoin, Saattaa, tää unta olla saattaa…

Conan, mutta scifi ja standardivehkein

Dune: Awakening on aina verkkoyhteydellä toimiva MMO-peli, jossa PvP on valinnaista (paitsi endgame-alueella) eikä offline yksinpeliä ei löydy. Se on kolmannen persoonan selviytymisseikkailu, missä pitää huolehtia nestetasapainosta, rakentaa tukikohta, kerätä varusteita, nousta tasoja, kuolla, kerätä varusteita, muuttaa ja rakentaa uusi tukikohta ja kuolla janoon ja tulla hiekkamadon syömäksi.

Aseilla ammuskelu Dune: Awakeningissa on ihan mukiinmeneveää, jopa ihan kelpoa, mutta alkupään lähitaistelut on valitettavasti melko kankeaa jankkia, eikä kovinkaan mielenkiintoisia. Isojen kappaleiden hajottamiseen on tehty ihan kohtuu mielenkiintoinen minipuzzle, jossa skannataan esine, siihen piirtyy heikko kohta ja sitä laseroidaan viivaa seuraten. Tukikohdan rakentelu tuntuu Conanin jälkeen ainakin alkuunsa kovin pelkistetyltä.

Hiekkalla kikkailessa pitää varoa matoa ja varjoissa pysytteleviä rosvoja. Aurinko pitkään nautittuna tappaa, niin kuin Suomen suvessakin, ja nestetasapainosta on huolehdittava, niin kuin Suomen suvessakin.

Frank Herbertin Dyyni-kirjasarjan maisemat sopivat hyvin tällaiseen peliin ja osa selvitymismekanismeista tuntuu sen pohjalta freesiltä. Tunnelma on kohdillaan, mutta pelattavuus on vielä hieman turhan jauhoisaa.

Hahmot ovat serverikohtaisia, joten jos pelailit jollain serverillä aikasi, ja sitten siirryt kaverin servulle, joudut aloittamaan hahmoinesi alusta alkaen, mikä tuntuu turhan hiekkaisalta persvaossa. Samalla serverillä ollessa testisessioissamme peli tuntui varsin sujuvalta. Yksi bugi iski pelikumppanilta ruudun pimeäksi UI:ta lukuunottamatta, joten pelaamisesta tuli hieman vaikeaa – ilmeisesti jokin animaation olisi pitänyt tulla, mutta kuten monesti kuumalla, kudit jää piippuun.

Dyynit jytisee kuin Guettan keikalla Ruisrockissa

Dune: Awakening on kaukaa katsottuna nätti ja läheltä kuin tarinoiden Esa Pakarisen perse. Tämän ajankohtaisen referenssin myötä on hyvä pureutua ääniin, sillä perästä kuuluu. Hiekkamadon liikkuessa dyynien alla kuuluu pelistä ehkä herkullisinta jytinää, mitä olen pitkään aikaan kuullut missään pelissä. Äänisuunnittelu on siltä osin osunut varsin nappiin.

Pelin dialogi ajaa asiansa, muttei hetkauta suuntaan eikä toiseen. Muuten äänisuunnittelun puolelta ei paljoa jäänyt mieleen.

Musiikit Dune: Awakeningisssa ovat ihan tajuttoman hyviä ja vievät syvälle maustepeltojen äärelle. Nämä muutama hyvin onnistunut seikka jaksaa kannatella, vaikka peli muuten on vähän vasurilla rakennettu.

Tämä arvostelu tehtiin co-op-mahdollisuuden vuoksi kahden kriitikon voimin, joten tässä…

Toinen mielipide

Conan Exilesin vahvaa kahvaa hyväksi käyttäen muovailtu moninpeliselviytyminen, tuntuu conanistien näpeissä heti kotoisalta. Conanilla- ja tälläkin on vaikea alku, mutta vuosien päivitysten ja hionnan jälkeen pelistä tuli todella hyvä, ellei jopa loistava – jos tämän tyylisestä selviytymiseikkailuista pitää. Toivottavasti nyt ei tarvitse vanhentua arvokkaasti.

Jatkuvan internetyhteyden vaatima Dune: Awakening on vähän keskikastia parempi seikkailu, mutta alkutaipaleen valtavat bugit, sekä tasapainottomuus veivät makua karkista kakkaan aika ajoin.

Peli on todella hyvän näköinen ja Unreal femman estetiikan huomaa heti. Pelin huonon optimoinnin huomaa heti, vähän vanhemman, mutta ”suosituskokoonpanolla” silti luistelevan pelaajan. Se on tätä päivää, koska pelit eivät saa missään tapauksessa olla valmiita ja hiottuja julkaisupäivänään – valitettavasti.

Hiekkamadoista sananen. Aivan vitun siistejä, varsinkin horisontissa kaivautuvat kasiaiset ovat vaikuttava näky ja niitä karkuun juostessa tulee sukkaan kusi, joka ei suodatu. Hieno miljöö, hyvä ohjattavuus ja kiipeilymekanismi varsinkin nappaa alussa mukaan, mutta käy nopeasti tylsäksi pelin tasapainottomuuden vuoksi. Helppo korjata, mutta korjataanko on eri asia.

Kannattaako karistella hiekat ostohousuista?

Dune: Awakening onnistuu tunnelmassaan tulemaan tosi lähelle Yyterin dyynejä, mutta jää pelattavuudessaan vain Rauman Poroholman tasolle. Selvitytymispelien ystäville, sekä Frank Herbertin faneille (ei fanaatikoille) peli saattaa tarjota ihan oivaa pelattavaa. Itse taidan palata pelin pariin vasta muutaman vuoden aromipesäilyn jälkeen.