Cyber on taas punk, joten Cyberpunk 2077:n uusia viivästyksiä odotellessa voi vaikka virittää itsensä vitutustunnelmaan Ghostrunner-cyberninjailun kera.
All in! Games, 505 Games, One More Level, 3D Realms ja Slipgate Studios iskevät yhteistuumiin krominnälkäisten synthwave-surfareiden cyberspace-jackiin, sillä välin kun CD Projekt Red mietiskelee viivästäisikö vielä kerran Cyberpunk 2077 -peliään.
Ghostrunner on ensimmäisen persoonan one Hit, one kill -tyylin peli, jossa laakista pelaaja on vainaa. Pelaaja pääsee kikkailemaan tuhansien kuolemien kera Cyberninjan kuosiin varustettuna parkkour-Penan temppukirjalla ja kaikkien cybernörttien unelmakatanalla.
Ghostrunner on armoton, vaatii pelaajaltaan äärimmäisen hyviä refleksejä ja nopeita hoksottimia. Toisaalta lähes välitön respawn checkpointilta antaa mahdollisuuden oppia virheistään.
R3B00T, S7aRt a6aiN
Moi! Olet cyberninja. Spider-Manista tuttua Doctor Octopusta muistuttava cybernainen repii kätesi irti ja tiputtaa sinut ikkunasta alas. Kyseinen ikkuna on satojen metrien korkeudessa. Heräät maasta ja olet saanut kätesi takaisin. Mitä helvettiä? Kun et muusta tiedä, päätät kavuta takaisin torniin listimään tuon vittumainen ikkunastaheittäjän. Ai niin, päässäsi kuuluu puhetta. Kiva loppuelämää (eli noin seuraavaa viittä sekuntia)! Moi! Olet cyberninja … (ja niin edelleen.)
AAARGH! HAISTA V*%%&!
Ghostrunneria pelataan ensimmäisestä persoonasta ja yritetään saada sormet solmuun nappeja yhtä aikaa painellen ja muistellen.
Cyberninjailu on yhdistelmä Mirror’s Edge -tyylistä tasoloikkaa, Celesten nopeita uusintayrityksiä ja One Hit, One Kill -taistelua. Kentät ovat pullollaan eri pintoja vauhdikkaalle ninjamaiselle pomppimisselle.
Ghostsrunner ei juuri kädestä pitele, vaan antaa pelaajan itsensä ratkoa, miten esteistä tai vihollisissta selviää. Päätökset on tehtävä todella nopeasti ja miekka on oltava tanassa nopeammin kuin erektiilivaikuksista kärsivien sinisen timantin vaikutuksesta.
Onnistumiset Hardcore-luokan Ghostsrunnerissa maistuvat kuin viini vastustajan kallosta. Häviöt tuntuvat, kuin lauma hyttysiä olisi saapunut telttaan, mutta on liian väsynyt noustakseen. Pelille kiroaa kuin merellä turhan paljon merivettä juonut matruusi peilikuvalleen. Ohjaimet ovat vaarassa hajota lennellessään kiukkuisen pelaajan käsistä.
Onneksi peli myös ripottelee seesteisempiä kohtia, joilloin otsasssa sykkivä elin voi kutistua sopivasti. Sitten voikin nähdä taas punaista hetken ja voitonriemuisesti ilkkua typerälle pelille, kun selvittää sen seuraavan vittumaisen kohdan.
Samaa toistellaan ja kumma kyllä se koukuttaa. Peli kestää onnistuneesti pelattuna vain muutaman tunnin, mutta jatkuvasti kuolemalla pelitunnitkin alkavat kertyä kymmenlukemiin.
Ynts, Ynts, Ynts, Electric Robo gonna boogie
Synthwave-tyyliset cyberointiin helposti yhdistettävät musat toimivat hemmetin hyvin tämän tyylisessä pelissä.
Graafisesti peli on sekä hyvän näköinen, että suttuinen jätesäkki. Viimeistely ja sellainen pieni kromin kiillotus olisi ollut paikallaan. Paikoin graafisesti neonvalojen ja tummien aluiden sekamelksa voi olla se syy, miksi pelaaja tipahtaa kaivoon, tai jää oudosti hengailemaan alta löytyneen tason päältä.
Pelissä on ilmeen puolesta hyvää yritystä, mutta tangosta ei ihan päästä yli asti.
Ääniefektit istuvat peliin sopivasti ja miekalla vihollisten halkominen on sopivan hurmeista tuottaakseen euforiaa aivojen raivokeskukseen.
PS4 versio kärsii jonkin verran screen tearingista ja harvoista freimien tiputuksistsa. Pääasiallisesti Ghostrunner on silti sujuva, vaikkakin ajoittain suttuisen oloinen ilmestys. Ghostrunner on Syksyn Cyberpunk-pelien äpärälapsien leveähymyisin jäsen
Who am I?
Mirror’s Edge, sekä Dying Light ovat kumpainenkin ensimmäisen persoonan pelejä, joissa parkour-liikkumisella on vahva osuus. Ghostrunner on selkeästi ammentanut samasta osoitteesta.
Mirror ja Dying loikkivat lähes vaivatta katoilla, tietäen aina seuraavan osoitteensa. Ghostrunner loikkii onnistuneesti seuraavaan mestaan, mutta jää sitten tuijottelemaan, että mihin nyt sitten?
Kahdessa edellä mainitussa pelissä on selkeämpää minne pelaaja voi mennä. Kummassakin on värikoodaus kiivettäville elementeille. Ghostrunnerisssa on hienovarainen koodaus ympäristössä, ja juuri tästä syystä nopean tempon taistelussa vihjeet jäävät helposti huomaamatta.
Etäisyyksiä tuntuu myös olevan vaikeampi hahmottaa Ghostrunnerista, mikä kielii siitä, että Mirrorisssa ja Dyingissa peli on armollisempi osuamkohtien suhteen, kuin mitä Ghostrunner on.
Ghostrunner Celesten tyyliin luottaa tarkkaan liikehdintään ja palauttaa pelaajan lähes välittömästi checkpointiin kuoleman jälkeen. Celestessä liikkuminen on tarkempaa jo 2D-enginen puolesta. Ghostrunnerissa liikkuminen ja ympäristö tarvisivat ihan pientä viilausta, jotta peli tuntuisi nousevan oman keskinkertaiselta tuntuvan meiningin keskeltä. Ghostrunner on silti parempi peli, kuin miltä ensivaikutelman jälkeiseltä vaikutelmalta tuntuu.
Taistelu ja kentät tuntuvat koko ajan freesiltä, ja tietyllä tapaa nopeita refleksejä vaativalta puzzle-peliltä. Pelaajan oppiessa liikkumisesta lisää, ja kerryttäessä uusia taitoja, peli nostaa sopivalla käyrällä haastettaan ja yleensä heittää myös kierrepalloja messiin. Pelaajan on siis mukauduttuva alati muuttuvaan haasteeseen, sillä Ghostrunner ei ongelmanratkontakohtiensa suhteen juurikaan toista itseään.
Shutdown or Restart?
Ghostrunner sopii cyberpunk-maailmasta ja tiukasta hardcore-toiminnasta kiinnostuneille pelaajille. Ensimmäisen persoonansa suhteen peli on hieman armoton liikkumisen suhteen, mutta nopeat palautukset checkpointteihin antaa mahdollisuuden kokeiluun ja kasvuun.
Pelissä on vahva ”kerran vielä!” -fiilis, jota ryydittää harvat maukkaat onnistumiset ja sadat epäonnistumiset.
Peli ei sovi yhtään niille, joilla hermot palaa kiinni ja ohjaimet lentää, pelin heittäessä kierrepalloa kehiin. Vaikka Ghostrunner on vaikea, se on aina lähes poikkeuksetta reilu.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.