Yhdistetäänpä punkkarit, rokkarit, hipit, hevarit ja muutama tuhat muuta ihmistyyppiä.
Ravistellaan koko katrasta rytmikkäästi hyvän musiikin tahtiin ja kastellaan vielä ripauksella raikasta sadevettä. Mitä muuta siitä voi syntyä kuin Ilosaarirock?
Perjantaina puolenyön aikaan pystyi kuunnella sivukorvalla, kuinka Tumppi Varonen & Problems viihdytti kansaa festivaalin avanneella Sulo-klubilla. Tumppia ei kuitenkaan ehtinyt kauan fiilistellä, sillä kehon valtasi raukeus ja kasvoille nousi hymy, kun silmien eteen avautui Ravirata bilettävine ilovieraineen. Yön enteilevä sade ei ollut vielä ehtinyt alkaa ja tasajalkahyppy raviradan keskellä sijaitsevaan ojapahaseen poisti pelon kenkien kastumisesta sateessa. Kumma juttu, ettei vuosien kokemus opeta karttamaan tuota ojapahasta. Hommelit hipiksi, kengät pois, nyt ollaan Ilosaaressa.
Lauantai
Sade hoiti tehtävänsä yön aikana ja puoliltapäivin aurinko jo tervehti leirintäalueen asukkeja. Festivaalialueen portit avautuivat ja oli aika lähteä tarkastamaan omien sanojensa mukaan modernia retro-rockia soittava The Blanko. Bändin kova live-maine oli helppo uskoa, sillä biisit olivat teknisesti hyviä ja bändi esiintyi tyylillä. Jostain syystä kuitenkin tuntui, ettei Blanko saanut lavan edessä matelevia matoja koukkuunsa. Loppupeleissä keikasta tuntui jäävän monelle käteen vain sanat ”ihan ok”.
Seuraavaksi oli aika karistaa loputkin unihiekat silmistä Michael Moroen tahtiin. Bändi oli aivan käsittämättömässä vedossa ja uudet biisit upposivat yleisöön kuin Titanic Atlantiin. Michaelin sisäisestä kellosta on pakostikin patterit loppunut jo aikoja sitten. Miehestä ei voinut sanoa, onko kyseessä 25- vai 50-vuotias glamrokkari. Show oli huikea ja perinteinen kiipeilyviettikin miehessä heräsi. Mikki pyöri tuttuun tapaan hullun lailla, eikä kukaan olisi halunnut olla miehen mikkiständin asemassa, joka sai kyytiä oikein isän kädestä. Myös bändin uusi kitaristi Dregen näytti lunastaneen paikkansa. Tässä vaiheessa viimeisetkin edellisen illan bilettäjät tuntuivat heräävän horroksestaan ja energinen festivaaliyleisö oli valmis tuleviin kinkereihin.
Viiden pintaan festivaalialueen punkkarit sai liikkeelle brittiläinen Buzzcocks. Eikä mennyt kauaa, kunnes yleisö huomasi, että äijillä on vielä homma hanskassa. Keikka alkoi melko vauhdikkaasti ja tuntui hieman kesyyntyvän keskivaiheilla. Loppua kohden tempo kuitenkin kasvoi ja punkin sulosoinnut porautuivat läpi tuhatpäisen yleisön. Keikan lopuksi bändin kitaristi laulaja Steve Diggle otti ja linkosi kitaransa lavan seinään.
Buzzcocksien keikka oli saanut osan yleisöstä joraamaan niin armottomasti, että leirintäalueelle tultaessa tuli todistetuksi, että jopa punkkarit käyvät pesulla tarpeeksi kovan keikan jälkeen. Muutoin leirintäalueen meno tuntui jatkuvan edellisen illan malliin: blasterit pauhasi ja suurelta osin vähäpukeinen tussein töhritty kansa biletti.
Perjantain pääesiintyjänä lavalle nousi Sielun Veljet. Oli mielenkiintoista nähdä miten melkein 20 vuotta telakalla olleen bändin paluukeikka nosti festareiden keski-iän kymmenellä vuodella. En tiedä mitä lauantain rokkareille oli päälavan bäkkärillä tarjottu, mutta Ismo Alanko vaikutti yhtä energiseltä ja iättömältä kuin aiemmin päivällä lavalla kimpoillut Michael Monroe.
Ehkä suurimman riehaantumisen yleisössä sai aikaan ”on mulla unelma”, jolloin myös rekkasupermieheltä näyttävä viuhahtaja päätti päästää sisäisen naturistinsa irti ja sännätä pelkkä
viitta harteillaan tuhansien ihmisten sekaan. Ainuttakaan välispiikkiä ei kuultu, pikaista bändin esittelyä lukuunottamatta. Siekkareiden comeback ei todistettavasti ollut mikään vitsi ja varmasti suurin osa yleisöstä päätti ensimmäisen festaripäivän hyvillä mielin tuhnua muistuttavan ilotulituksen saattelemana.
Sunnuntai
Jos lauantaina leirintäalue tokeni suhteellisen nopeasti edellisen illan pirskeistä, ei sunnuntaista voinut sanoa samaa. Ilmat olivat jälleen loistavat: aurinko paistoi ja nahka paloi. Melkoisen monesta festarivieraasta kuitenkin huomasi, että eilinen painoi vielä päälle melko lujaa. Virvokkeiden jälkeisiä rekyylejä ja erinäisiä juoksulaattoja oli havaittavissa sen aiemmin kirotun ojan läheisyydessä. Mutta oli joukossa niitäkin, jotka heti sunnuntaiaamusta kampesivat itsensä maanjäristyksen voimalla soittavan Finntrollin keikalle. Palautumiseen löytyy näemmä monia niksejä.
Osa rohkeni liottamaan jalkansa hikisen festivaalin tiimellyksessä. Rohkeimmat kostuttivat jopa päänahkansa.
Sunnuntaina luvassa oli muutakin rytkettä, kun norjalainen metalliyhtye Kvelertak pisti hösseliksi. Joko norjalaiset metallilaulajat näyttävät kaikki samalta tai sitten Kvelertakin laulaja Erlend Hjelvikin täytyy olla Turbonegron Hank Von Helveten veli. Selvää yhdennäköisyyttä nimittäin löytyi, miehekästä kaljamahaa myöten. Oli miten oli, yleisö näytti diggailevan täysillä ja halukkaat pääsivät purkamaan pahaa tai miksei hyvääkin oloaan lavan edessä vellovaan moshpittiin.
Kun metalli oli potkinut pahan pois kehosta, sopi rentolavan rentoilut olotilaan kuin sormi korvaan. Leppoisat reggaerytmit tarjoili saksalainen Gentleman. Jottei yleisö olisi valahtanut liian rennoksi, pisti Gentleman kansan liikkeelle muun muassa vanhemman tuotantonsa tahtiin. Gentleman toimikin oivana lämmittelynä heti perään päälavalla soittavalle Madnessille.
Yleisö odotti jo kärsimättömästi tanssilupaa kun Madness viimein valtasi päälavan. Alkukeikasta tuntui, että yleisö käy liian kuumana tälle vanhalle britti ska-pumpulle. Tämä tunne osoittautui kuitenkin vääräksi kun loppua kohden tanssajaiset paranivat paranemistaan. Viimeistään vanhat klassikot, kuten Baggy Trousers ja Our House tekivät päälavan edustasta massatanssit ja letkajenkka sen kun piteni. Koko keikan vielä kruunasi Night Boat to Cairon sumutorven törähdys, joka starttasi täydellisten ska-tanssien viimeisen biisin.
Ennen laulurinteen hyvästelyä monella oli vielä se illan odotetuin keikka vasta edessä. YleX-teltassa Aphex Twin puski porukasta ne viimeisetkin mehut pihalle. Lähtökiireestä johtuen en ehtinyt kuin vilkaista keikkaa teltan oviaukolta. Edes tonnikalapurkkia ei ole ahdettu yhtä täyteen kuin kyseistä telttaa. Oli myös varmaa, että jos joku käytti salaperuukkia, sitä sai lähteä etsimään keikan jälkeen teltan takaseinustalta. Bassot nimittäin jytisi sellaisella voimalla, että korvatulppia oli syytä käyttää vielä juna asemalle asti.
Festarit oli siis onnellisesti ohi, vai oliko? No ei tietenkään. Jos menomatkalla festarijuna muistutti eläkeläisten palveluautoa, oli se paluumatkalla pikemminkin kiskoilla kulkeva eläintarha. Kansalla riitti käsittämättömän paljon virtaa junabileisiin. Tunnelma oli lähes teatraalinen, kun yksi pyöri kuperkeikkaa junan käytävää päästä päähän, toinen jo teippasi kaverinsa päätä jesse-teipillä pöytään kiinni. Iloa ei siis jätetty Ilosaareen, vaan otettiin sieltä mukaan ja palautetaan varmasti vuoden päästä kesän 2012 odotetuimmille festareille!
Teksti ja kuvat: Jussi Heinonen
