Immortals: Fenyx Rising -arvostelu – Se ”ei Nintendon kuuluisa” seikkailupeli

Assassin’s Creed Odyssey – ja Zelda: Breath of the Wild -peleistä innoituksensa saanut Ubisoftin uusi alkuperäispeli, Immortals: Fenyx Rising tuo Kreikan mytologian avoimen maailman seikkailuna astetta kepeämmässä formaatissa pelikansan fiilisteltäväksi.

Ubisoftin Immortals: Fenyx Risingin syntyhistorian ensimmäisiä hetkiä kuvaillaan Assassin’s Creed Odysseyn valmistelun aikaan ilmenneenä bugina. Peliä ohjelmoidessa oli Odysseyhin päässyt bugi, jossa laivalla miehistön sijaan, olikin jättimäisiä kyklooppeja. Gods & Monsters -niminen peli sai tästä ensisysäyksensä.

Immortals: Fenyx Rising tunnettiin siis alunperin ytimekkäästi Gods & Monsters -nimisenä pelinä, kunnes Ubisoft ilmoitti nimenmuutoksesta. Nimen muutoksen kerrottiin johtuvan puhtaasti pelisuunnittelun visiosta. Kuitenkin noin kaksi kuukautta ennen nimenmuutosilmoitusta Monster-energiajuomayhtiö oli nostanut kanteen, koskien Gods & Monsters nimeä. Monster kertoi kanteessaan, että Gods & Monsters vahingoittaisi heidän Monster-tuotemerkkiä nimenomaan siitä näkökulmasta, että Monster on näkyvänä osana e-urheilusponsorina, ja heillä on oma pelaamiseen liittyvä sivustonsa.

Ubisoft olisi voinut taistella kannetta vastaan, ehkäpä myös voittanut, mutta tämä olisi vaatinut paljon aikaa ja tuhlannut huomattavat summat rahaa oikeudenkäynteihin. Nimi siis vaihdettiin, ja peli sai nimensä Immortals: Fenyx Rising.

Oheinen pelivideo on tallennettu PS4-versiolla, kaikki arvion kuvankaappaukset ovat puolestaan kaapattu PS5:llä.

Immortals: Fenyx Rising käyttää Ubisoftin tuoreimmista Assassin’s Creedeistä tuttua Anvil-pelimoottoria, joka ilmenee selkeästi.

Peli on avoimen pelimaailman, pilke silmäkulmassa väsäilty fantasiaseikkailu antiikin kreikan mytologian maisemissa. Pelillisesti Immmortals: Fenyx Rising muistuttaa melkoisen lailla suoraan Nintendon Zelda: Breath of the Wild -pelikirjasta napattua avoimen pelimaailman zeldailua, jossa taistellaan hirviöitä ja eläimiä vastaan, suoritetaan tehtäviä, ratkotaan puzzleja jne. Onneksi tässä ”köyhän miehen Zelda BotWissa” ei tarvitse craftailla aseita, ja kokkailukin on muutettu yhden ainesosan potion kehittelyksi. Aseet eivät myöskään kulu käyttäessä, eli Fenyx voi iloisesti paukutella ököjä turpaan posket punakkana helottaen.

Immortals: Fenyx Rising on pitkästä pitkästä, pitkästä aikaa täysin uusi alkuperäispeli Ubisoftilta, joka tuntuu raikkaalta tuulahdukselta liukuhihnalta puskevien jatko-osien meressä.

Monomyytti, eli sankarin (myyttinen) matka

Typhon – iso paha – on pistäny ihmiset patsaiksi, ja muuttanut Kreikan jumalat ties miksi. Fenyx herää sotareissun jälkeen yksin rannalta ja ajautuu tilanteeseen, jossa hän on jumalten ja siinä ohessa vähäisten ihmistenkin ainoa toivo. Onko tavallisesta kilvenkantajasta sankariksi asti?

The Legend of Immortals: Fenyx to the Past of the Link on the way to the Greeky Zelda.

Immortals Fenyx Rising on kevyemmän pelaamisen suuntaan taivuteltu avoimen pelimaailman seikkailu. Kartta on pullollaan erilaisia tehtäviä puzzleista legendaarisiin hirviöihin ja perinteisempiin noutoreissuihin.

Taistelut tapahtuvat hyvin Assassin’s Creed -tyylillä, ohjaimen yläpainikkeilla miekan kevyen iskun ja kirveen raskaan iskun voimin. Oikein ajoitettu torjunta tai väistö antaa Fenyxille isommat mahdollisuudet iskeä vihollista takaisin, ajan hetkiseksi hidastuessa, tai vihollisen hämmentyessä.

Mukana on myös lähinnä puzzleihin tehokas jousipyssy, liitämiseen sopivat siivet ja iso kourallinen taitoja ja vahvempia jumalaisia voimia, jotka kuluttavat staminaa.

Kiipely on hyvin tutun oloinen Zelda BotWia pelanneille; kiipeily kuluttaa staminaa ja minne tahansa voi kiivetä, jos staminaa riittää. Pelissä pääsee myös ratsaille, jos onnistuu kesyttämään rauhallisen elikon.

Pelimekaanisesti toiminnat ovat helposti omaksuttavia, eikä taisteluissakaan hampaat  turhaan narsku hermojen kiristymisestä.

Vaikutteet Zeldasta ja Assasin’s Creedistä ovat vahvoja, eikä tämä mielestäni ole huono asia.

Vaikka Immortals: Fenyx Rising onkin melko vahvasti esikuviensa vaikutuksen alaisena toimiva peli, onnistuu se tekemään silti pelistä itsensä oloisen, eikä pelkkää halpaa kopiota. Taistelut ovat näpsäköitä, ja sopivan rivakkaa tahtia kulkevia. Vihollisten liikkeiden ja ajoitusten opettelu tuottaa mielihyvää, kun isompikin örrimörri kaatuu, ennen kuin ehtii ”Karmeen karvainen kyklooppi” sanomaan.

Puzzleilut ovat myös suoraan Zelda BotWista luntattuja, kuten niiden suorittamiseen käytetyt kammiotkin. Ubisoftin mantrana näyttää olevan ”jos se toimii, miksi muuttaa sitä?”.

Joillekin Nintendo-puritisteille BotWin lainailu voi olla pyhäinhäväistys, niin kuin Ubisoft suoraan lirittäisi kusta Linkin tunikalle. Tunikaa käytettiin antiikin Roomassa. Antiikin Roomalaiset kopioivat mytologiansa antiikin Kreikasta. Kreikkalainen mytologia on Immortals Fenyx Rising pohjana, joten…

Imitaatio on kehujen suurin muoto, sanovat tekijänoikeusrikkojat.

Taistelua IFR:ssä on riittämiin, joten on hyvä että se suurimmalta osin on mielekästä puuhaa. Ohjaus toimii, iskut menee perille ja vihollityyppejä ja -versioita on sopivasti. Lentävät viholliset välillä aiheuttavat harmistusta, sillä kameran kanssa kikkailu on mahdollista saada sellaiseen tilanteeseen, jossa on vaikea hahmottaa missä pelaaja on tai missä vihollinen luuraa.

Tämä tulee vastaan lähinnä ahtaammissa oloissa seinien ja tolppien välissä. Tälläisiä tilanteita on onneksi todella harvoin.

Onneksi lyönnit eivät kuluta staminaa, niin kuin erikoisiskut tekevät. Lyödä voi niin paljon kuin comboista ehtii, sitten tulee pieni tauko.

Napin toistuva rytmikäs hakkaaminen ei pidemmän päälle ole ensimmäisiä helppoja vihollisia lukuunottamatta toimiva taktiikka. Uudet viholliset vaativat uusia lähestymisetapoja. Kun vihollistyypit alkaa olemaan hyvin hallussa, peli alkaa lähettämään isompia sakkeja, joissa erilaisia vihollisia saapuu kimpassa. Tämä on hyvä, sillä peli tuntuu kasvavan haasteesssa pelaajan taitojen mukaan.

Miksei se nyt mene sinne?!?

Puzzlet, joita pelissä on aivan älytön määrä, ovat suurimmaksi osaksi kivoja, aivoja sopivasti hykerryttäviä säätöjä.

Luolastot ovat yleensä tietyn mekanismin mukaan teemoitettu, ja tästä sitten derivoidaan erilaisia haasteita. Homma toimii suurimmaksi osaksi.

Se missä IFR kompuroi, on fysiikkamoottorin ja kenttien yhteistyö juuri fysiikkahommia päkertäessä. Esimerkiksi isot pallot on joskus ärsyttävyyteen asti vaikea saada mahdutettua pieneen reikään, kun tuulikoneet heiluttavat pallot tuulessa väärille urille.

Tällaisissä matalaäänistä korahtelua aiheuttavissa kohdissa peli tuntuu myös pihtaavan checkpointeilla. Kun mokaa, on räplättävä pallot takaisin oikeille paikoilleen, ennen kuin pääsee nuohoamaan sen viimeisen reiän äärelle.

Jokainen, joka on joskus ostanut uunituoreet hieman liian pienet farkut, tietää miltä tämä tuntuu.

Suoraan pahiksen syliin

Avoin pelimaailma on hyvin tuttua Ubisofita. Kaikkea on aivan perk…typhoonillinen määrä, ja Ubisoft-torneista, eli tässä tapauksessa jumalten patsaista, aukeaa Fast Travel -pisteet.

Kivana lisänä täysin suoritetut kammiot muuttuvat myös Fast Travel -pisteiksi, siitä plussaa.

Maisemallisesti muutamaan eri alueeseen jaettu kartta tarjoilee kyllä erilaisia näkyvmiä, muttei perusalueilla tunnu mitenkään mullistavan isolta muutokselta.

Pelillisesti on hieman haastavaa aprikoida, mitkä tehtävät ovat päätehtäviä, ja mitkä vapaaehtoisia. Siinä mielessä melkein kaikki introa lukuunottamatta on vapaaehtoista, sillä pelissä voi messinkipunnukset pöksyissä omaavana painella suorilta käsin, kuten Zelda BotWissakin, suoraan pääpahiksen Ganonin – anteeksi, Typhonin juttusille Hyrulen – anteeksi, Kultaisen saaren keskellä sijaitsevaan pääpahiksen kotoluolaan. Krhm, Zelda. Mainitsinko jo Zeldan? Zelda.

Disneyn pikkujoulut

Graafisesti peli edustaa tätä nyt vaihtuvaa sukupuo – anteeksi, pelisukupolvea, eikä tarjoile mitään sen kummempia erikoisherkkuja, mitä uusimmat tehosyöpöt pelit tunkevat pelaajan naamaan (”Katso isi! Reaaliaikaiset säteenseurannalla tehdyt varjot! Katso!”).

Tämä on hyvä juttu. Graafisesti peli muistuttaa elokuva-animaatioita, ja hahmot ovat sopivan ilmeikkäitä. Animaatiomainen ilme tarkoittaa myös sitä, ettei pelin tarvitse käyttää niin paljon tehoja pelin pyörittämiseen.

PS5-versio ei eroa merkittävästi PS4-versiosta. PS5-version erot ovat 60 kuvan ruudunpäivitysnopeudessa ja suuremmassa määrässä nurmikkoa.

Pelissä kuullaan hienona ratkaisuna tarinaa eteenpäin vievää kertojan ääntä, jona toimii Zeuksen ikuiseen piinaan tuomittu Prometheus. Zeus ja Prometheus höpöttelevät aina pelillisesti sopivissa kohdissa. Jutun taso on kaksikon jutellessa, kuin vieläkin pienessä pöhnässä oleva esimies-Zeus juttelisi työsuojeluvaltuutettu Prometheukselle hieman kostean pikkujoulun jälkeen.

Suurimmaksi osaksi juttu on kirjoitettu disneymäisen lapsille sopivaksi, mutta aikuiset saavat suurimman nautinnon merkityksistä ja rivien välistä. Joitain hieman rajumpiakin ilmaisuja pelin tekstiin on päässyt mukaan, joten ehkä ihan perheen pienimmät englantia osaavat nassikat eivät ole kohdeyleisöä tälle pelille, ilmeestä huolimatta.

Kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, kuin Immortals Fenyx Rising, olisi tehty kevyeksi välipalaksi ja irrotteluksi Assassin’s Creedin itsensä vakavasti ottavalle pelimaailmalle ja pelaajakunnalle.

Lasten ateria ja koppa kaljaa

On hieman vaikea arvioida kenelle Immortals: Fenyx Rising on suunniteltu. Se yrittää olla niin paljoa kerrallaan, ja onnistuukin suhteellisen hyvin monissa osissa.

Allekirjoittaneeseen peli upposi kuin häkä, ja peliä tulee tahkottua tunteja putkeen huomaamattaan.

Kaikille ei ehkä tämän tyylinen avoimen pelimaailman seikkailu sovi, mutta suosittelen kuitenkin kokeilemaan, tai katsomaan muutaman videon, ennen kuin pelkän kansikuvan perusteella sanoo ”hyi vittu, hernekeittoa”.

Immortals Fenyx Rising toimii erinomaisesti vielä PS4:lläkin, joten siinä yksi hyvä syy napata tuntikymmeniksi viihdettä tarjoava mainiosti väsätty seikkailu, josta huumoria ei puutu.

Ei se nyt täysin originaali ole moneltakaan osin, mutta jos katsoo katukuvassa käveleviä ihmisiä tarkkaan, niin ei sielläkään kovin moni ole niin originaali, kuin mitä luulee olevansa. Pääasia että se tuntuu hyvältä, ja Immortals: Fenyx Rising tuntuu puutteistaan huolimatta hyvältä ja hauskalta. Tämä on myös mainio tapa nauttia Zeldamaisesta seikkailusta, jos ei omista Nintendon konsoleita.

Immortals: Fenyx Rising on kuin Zelda: Breath of the Wildin hieman veijarimaisempi pikkusisar; naama täynnä mutaa, mutta silti niin sympaattinen.