Lies of P, ei nimensä ääntämyksestä huolimatta kerro ”pissatäistä”. Tämä Bloodbornesta tunnelmansa hakeva eteläkorealainen soulslike-peli iskee pelaajan taistelemaan nukkeja ja omatuntoaan kohtaan.
Carlo Collodi kehitti 1883 Pinokkion tarinan, josta Disney on tehnyt varmaan yhden tunnetuimmista versioista. Collodin tarinan moraalina oli opettaa lapsia olemaan rohkea ja rehellinen.
140 vuotta myöhemmin eteläkorealainen Neowiz Games vääntää Pinokkion tarinan synkeälle solmulle ja heittää pelaajan bloodbornemaiseen synkkään soulslike-peliin vastaamaan Pinokkion valheista ja totuudesta.
Valheesta se veitikka virkistyy
Lies of P on synkkä ja julma seikkailu, joka sijoittuu 1800-luvun Pariisiin. Pelaaja ohjaa marionettia, joka etsii ihmisenä olemisen salaisuutta. Matkallaan hän kohtaa erilaisia vihollisia, haasteita ja valintoja, jotka vaikuttavat hänen kohtaloonsa.
Pelin tarina on Pinokkion klassisesta sadusta ammentava, jossa nukke halajaa oikeaksi pojaksi. Lies of P:n maailmassa nuket ovat kapinoineet ja vähät jäljelle eloon jääneet ihmiset ovat lukittautuneet koteihinsa piiloon.
Pelissä oletuksena on, että nuket eivät voi valehdella, mutta Gepetton rakentama P onkin varsin erilaisesta puusta veistetty. Valehteleeko vai kertooko P totuuden matkansa aikana, on pelaajasta kiinni, ja ratkaisee sen, miten Lies of P:n tarina päättyy.
Teknisesti kuin lavallinen keskihintaista keskiolutta
Lies of P on soulslike, eli peli joka on tarkoituksenmukaisesti haastava ja jota pelatessa pitää olla valmis jatkuvasti toistuviin pelihahmon kuolemiin. Peli ammentaa hieman Sekirosta vihollisen horjutusmittarin puolesta. Horjutusmittaria on nähty parina viime vuotena monessa muussakin pelissä, soulslike-genren ulkopuolellakin, joten sillä saralla ei mitään uutta. Lisäksi Sekirosta on tuttua P:n vasemman käden vimpaimet.
Taistelussa palkitaan aggressiivisuudesta, sillä ainakin pomovastuksilla energia alkaa kertyä takaisin, mikäli niitä ei nuiji kuin eräskin iskelmälaulaja vaimoaan.
Monessa muussa soulslike-pelissä palauttavat pontikat ovat rajallisia, ja kaverin varastolle ei pääse nuohoamaan tyhjän päälle joutuessa. Pelissä energiaa palauttavaan patteriin saa latailtua lisää virtaa hakkaamalla vihollisia, joten siinäkin mielessä aggressiivisuus palkitaan. Lies of P:n Pinokkio liikkuu paljon jouhevammin kuin lähes samanlaisessa aikakaudessa ja temaattisessa ympäristössä pyörivän SteelRisingin marionetti.
Anteeksi, onko tuo nenäsi, vai oletko vain iloinen nähdessäsi minut?
Valehtelisinko jos väittäisin pelin olevan kauneinta soulslikea ikinä? Valehtelisin, tietysti. Peli on pysäytyskuvissa sitä parempaa Seppälää. Liikkumisissa huomaa että intoa on ollut liikemallinnukselle, mutta tiettyjen liikkeiden välillä puuttuu sulavuutta, ja hahmo vähän kuin napsahtaa seuraavaan animaatioon.
Kokonaisuutena tämä pieni viimeistelemättömyys animaatiossa, tai sen koodissa, saa tapauksen AA:n peliluokan muuttumaan AB-jogurtiksi.
Musiikki on ihan mukiinmenevää ja tunnelmaan sopivaa muttei mitään kovin ikimuistoista. Taistelujen äänet ovat näpsäkät, luovat sopivaa jännitystä, mutta eivät kiinnitä touhutippaa hupun juuureen.
Maisemat ovat pitkälti sellaista synkeää loppuun asti koluttua Bloodborne-kopiota kapinallisnukkejen jälkimainingeissa – tunnelmallista, mutta ei sykähdyttävää.
Kokonaisuutena täysin mukiinmenevää, sulavasti kurkusta alas syöksyvää keskihintaista keskiolutta.
Pissatäit vai Lies of P
Lies of P on soulslike-lajityypin uudistusten suhteen melko konservatiivinen ja sen nukketeemaa käsiteltiin jo SteelRisingissa. Sen taistelumekanismit ovat paljon velkaa Sekirolle ja tunnelma Bloodbornen synkkyydelle ovien takana kökkivien ihmisten ja pimeiden katujen suhteen. Peli on silti riittävän omanlaisensa, että sitä jaksaa pelata ja jopa palata sen pariin silloin tällöin. Se ei ole kuitenkaan riittävän omaperäinen, että sitä pelaisi aivan suu vaahdossa kavereille pelitilannetarinoita jakaen.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.