Mass Effect: Adromedan julkaisua on odotettu monta vuotta ja pelkkä tieto massiivisen avaruusoopperasarjan paluusta sai fanit sekaisin. Kevyitä roolipelielementtejä, toimintaa, seikkailua ja rotujen sekä galaksien välistä pehmopornoa yhdistelevä pelisarja on pääasiassa tähän asti ihastuttanut, mutta kuinka käy nyt kun ikoninen päähenkilö Shepard saa väistyä Ryderin sisarusten tieltä?
Andromeda on selvästi kevyempi kuin aiemmat osat. Juoni on valitettavan heppoinen ja lisätehtävät mitään sanomattomia. Pelaaja ottaa herra tai neiti Ryderin roolin, ja ryhtyy Pathfinderiksi – jonka tehtävänä on löytää ihmiskunnalle uusi, oma kotiplaneetta. Valitettavasti Andromeda tuo mukanaan pelisarjaan myös aikaisempaa avoimemman pelimaailman, kuten skenessä tällä hetkellä pakolliselta tuntuu, ja tämä tekeekin elämyksestä entistä hajanaisemman ja vähemmän imuvoimaisen kuin ennen.
Onkin helppo taas kerran kaivaa sama vanha Witcher-virsikirja esiin ja hoilata ensimmäistä virttä:
”Mikään toimintaroolipeli ei enää tunnu miltään, kun kerran on laittanut jalkansa noituri Geraltin kenkään.”
Käsikirjoitus ja sivutehtävien sisältö ovat nimittäin todella löyhiä, eikä pelissä tule vastaan sellaisia hetkiä, jotka edes yrittäisivät nostaa rimaa, saati pelaajan pulssia.
Aikaisempien osien tekoälykaverit ovat olleet mielenkiintoisia, omilla kliseisillä tarinoilla varustettuja veijareita, mutta Andromeda tarjoilee tilalle vain kuolematonta tykinruokaa, joita mielekkäämpiä persoonia löytää vaikkapa Porin nakkikiskalta pilkun jälkeen.
Aiheuttipa jopa transsukupuolisen ei-pelaaja-hahmon dialogi kunnon myrskyn foorumeilla jäätävän ohuesta, päälle liimatusta ja päättömästä dialogistaan johtuen, joka myöhemmän päivityksen myötä korjattiin asiallisemmaksi.
”pelissä ei tule vastaan sellaisia hetkiä, jotka edes yrittäisivät nostaa rimaa, saati pelaajan pulssia”
Taistelusysteemiä on uusittu, ja jopa parannettu edellisestä osasta, mutta tekoäly ei ole sieltä penaalin terävimmästä päästä. Taistelumekaniikka ei tästä johtuen pääse loistamaan sen ansaitsemalla tavalla. Taistelut eivät luota enää suojassa kyttäämiseen yhtä lailla kuin aiemmissa osissa, mutta samalla tuntuu aivan siltä, kuin jotain puuttuisi.
Graafinen ilme on osittain todella onnistunutta ja parhaimmillaan Andromedan maailma on häikäisevän kaunis. Valitettavasti kuitenkin hahmojen animointi ja etenkin silmät ennen ensimmäistä päivitystä aiheuttivat myös todellisen trolli- ja meemivyöryn netissä. Hahmojen silmämunat olivat täysin elottomat ja pursuilivat pusseistaan, kuin kiimaisen koirauroksen munakokkeli keväällä.
Animointi on tunnetusti massiivisissa, avoimen pelimaailman seikkailuissa hieman tönkköä mutta MA:E tekee tämän saralla ennätyksen hahmojen jäykkyydessä ja koomisissa liikkeissä.
”Hahmojen silmämunat olivat täysin elottomat ja pursuilivat pusseistaan, kuin kiimaisen koirauroksen munakokkeli keväällä”
Andomedan kyllä pelaa paremman puutteessa, mutta rehellisyyden nimissä tämä avaruussaippuaooppera jättää kylmäksi ja sen pelaaminen tuntui enemmän velvoitteelta kuin odotetulta faniunelman täyttymykseltä.
Pelin paras osuus löytyykin leffateattereissakin pyörineestä trailerista, jossa biisivalinta on täysi kymppi.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.