Max Payne on palannut yhdeksän vuoden tauon jälkeen.
Sarjan ensimmäisessä osassa (2001) Max selvitti trendihuumevyyhtiä ja toisessa (2003) salaliittoa. Molemmat aiemmat pelit sijoittuivat New Yorkin alamaailmaan.
Vaikka tekijätiimi on vaihtunut ja pieniä epäilyksiä on ollut, pelisarjan kolmas osa lunastaa paikkansa toimintapelien kärkikaartissa. Max Payne 3 on täynnä turboahdettua toimintaa joka on tehty niin tyylikkäästi, että Tony Scott voisi ottaa pelistä mallia seuraavaan elokuvaansa.
Burnaa otsaan
Entinen NYPD:n poliisi, Max Payne, on menettänyt perheensä ja elämänsä. Eläkepäivänsä Max kuluttaa kipulääkkeitä popsimalla, kellon ympäri humalassa ja täysin vailla toivoa paremmasta huomisesta. Sekäkäyttöisen baari-illan päätteeksi Max joutuu sanaharkkaan paikallisen mafiapomon pojan kanssa. Tästä alkaa tapahtumasarja, joka pakottaa Maxin poistumaan New Jerseystä ja hän päätyy tutustumaan Brasilian São Pauloon ja sen ympäristöön. Eikä kyseessä ole lomamatka.
Tarinan alussa haiskahtaa pahasti, että pelin käsikirjoittajat ovat katsoneet elokuvan A Man On Fire kerran tai kaksi liikaa. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä selvemmäksi kuitenkin tulee, että käsikirjoittajat ovat todellakin halunneet luoda jotain erilaista.
Pelkästään Maxin terävät ja äärimmäisen raskaat, mustalla huumorilla varustetut monologit riittäisivät syyksi pelata peli uudestaan. Pelot siitä, että verratuna aikaisempien osien synkkään ja sateiseen New Yorkiin, aurinkoinen São Paulo latistaisi tunnelmaa, ovat täysin turhia. Vaikka aurinko paistaa, on ahdistus ja epätoivo läsnä enemmän kuin koskaan aiemmin tässä pelisarjassa.
Max Payne 3 on teemoiltaan ja tarinankerronnaltaan suunnattu aikuisille. Se tutkiskelee ihmismielen pahuutta aivan eri tavalla kuin yksikään toimintapeli tähän mennessä. Se pureutuu syvälle niin rikkaiden kuin köyhienkin ahdistukseen ja pahaan oloon.
Peli todellakin ansaitsee K-18-ikärajan, eikä tällä kertaa syynä ei ole pelkästään verellä ja väkivallalla mässäily. Vaikka elokuvamaailmassa Max Payne olisi klisee, ei näin syvällistä ja vahvaa päähenkilöä ole peleissä ennen nähty.
Hiottua pelimekaniikkaa ja tuttu Bullet Time
Pelimekaniikoiltaan peli on perustuttua kolmannen persoonan räiskintää. Suojia käytetään hyväksi ja vihollisia lahdataan sadoittain perinteisiä aseita hyväksi käyttäen.
Oman mausteen tähän tuttuun kaavaan tuo Bullet Time, jonka avulla Maxin aistit terävöityvät ja hänen ympärillään aika hidastuu. Bullet Timen aikana on mahdollista listiä useampia vihollisia ja ampua huomattavasti tarkemmin.
Max popsii kipulääkkeitä palautuakseen taisteluista, mutta välillä niiden saatavuus on kortilla. Samoin ammuksia joutuu toisinaan säästelemään toden teolla, jotta seuraavasta välikohtauksesta selviää nipin napin hengissä.
Haastavammilla vaikeusasteilla ja ilman tähtäysapuja pelatessa, on pelin läpipääsemisen edellytyksenä hienovarainen tasapainoilu suojissa kyykkimisen ja Bullet Timen oikea aikaisen käytön välillä.
Rockstarin oletuskankeus on läsnä
Ainoana todellisena kritiikkinä on mainittava paikoitellen erittäin kankea ohjattavuus, joka on pelin tehneelle Rockstarille tyypillinen ongelma.
Vaikka osan ajasta Max liikkuu toivotulla tavalla, on osa liikkeistä erittäin hitaita ja kankeita. Varsinkin ahtaissa tiloissa tästä aiheutuu turhia äkkikuolemia ja ainakin arvostelijan kädessä peliohjain joutui turhankin koville.
Usein peli myös kuvittelee Maxin jonkinlaisen suojan taakse, vaikka edessä ei olisi mitään. Tällöin Max tähtää kohti kattoa ja pelaaja ei pysty ampumaan vihollisia, vaikka he osuvat Maxiin ilman mitään ongelmia.
Myös tallennuspisteiden asettelua olisi voinut miettiä hieman tarkemmin. Välimatkat tallennuspisteiden välissä olivat välillä auttamattomasti liian pitkät. Max kun kuolee yhteen onnekkaaseen pääosumaan, joka ei välttämättä ole lainkaan pelaajan vika. Sillä vaikka Max näyttää olevan täysin suojassa, saattaa päänuppi levitä ruudulle ja luvassa on yli kymmenen minuutin uudelleen pelaaminen.
Kunnon paketti
Jo pelkkä yksinpeli riittäisi tekemään Max Paynen uudesta tulemisesta parhaan toimintapelin tähän mennessä. Yksistään tarinan läpipelaamiseen kului reilusti yli kymmenen tuntia ja siihen lisättynä moninpelin tuoma lisäsisältö, sekä arcade-pelimuodot New York Minute ja Score Attack tekevät pelistä todella mehevän paketin.
Moninpelin todelliset kasvot paljastuvat vasta ensimmäisten kokemustasojen jälkeen avautuvassa Gang Wars pelimoodissa. Siinä yksinpelistä tutut jengit ottavat yhteen dynaamisesti muuttuvissa pelimuodoissa. Mukana on kehityspisteet, varusteiden availu rahan avulla, pelaajien muodostamat jengit ja niiden väliset kahinat. Moninpelin sisältö on valtava, mutta suurena miinuksena on sen vaatima aika. Kokemuspisteitä jaetaan erittäin niukasti ja välillä tuntuu siltä, että homma ei etene vaikka voittoja satelee.
Erityismaininnan peli ansaitsee musiikin nerokkaasta käytöstä. Parhaimmillaan se on kuin suoraan Tarantinon elokuvista. Tuntuu siltä kuin musiikin säveltänyt amerikkalainen noiserock yhtye HEALTH, olisi pelannut pelin läpi ilman musiikkia ja luonut jokaiseen kohtaukseen juuri oikeanlaisen kappaleen.
Ihmettelen suuresti jos tunnuskappaleesta Tears ei muodostu jonkilaista kulttihittiä pelimaailmassa.
Pelin huipentuessa viimeiseen näytökseen, musiikin avulla luodut tunnelmat hipovat täydellisyyttä eikä loppukohtauksen tykitys varmasti jätä ketään kylmäksi.
Kannattaako ostaa?
Max Payne 3 on peli aikuisille. Se on elokuvamainen kokemus joka antaa pelaajalle hienon tarinan, tarinaa hienomman päähenkilön sekä todella upean tunnelman. Kaikki tämä on nähty elokuvissa, mutta ennen tätä ei vielä koskaan pelissä. Max Payne 3 on pienistä puutteista huolimatta mestariteos.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.