Metal: Hellsinger -arvostelu – Helvetissä hoilataan

Norjalainen kirkonpolttomusakki on kriitikon mieleen – ja samalla maalla myös lymyää Funcom-pelistudio. Päivitysten myötä loistavaksi edennyt Conan Exiles oli vuoden 2017 Funcomin massiivinen, roolipelihengessä sukkuloiva seikkailupeli josta löytyy looginen aasinsilta alkaa vääntämään räiskintäpeliä metallimusiikin tahtiin. Metal: Hellsinger on Funcomin uusin keskittymä ja se ruoditaan nyt. Onko pannut kireällä ja tuplapedaali iskussa?

Mitä saadaan kun yhdistetään helvetillinen räiskintä, areenataistelut ja eturivin metallimuusikoiden purkittamat vedot? No tietenkin Metal: Hellsinger, jossa rytmitaju sekä nopea hiirikäsi ratkaisevat.

Rytminen FPS-voimistelu on harvinainen tyylilaji, johon Norjan skene iskee atulansa väliin. Metallimusiikista piittaamattomat ja rytmitajuttomat älkää vaivautuko. Tämä ei ole Doom Eternalin nuottien mukaan kulkevaa tuhosimua

Tarina mykästä demonista

Pelaaja ohjastaa The Unknown -nimistä demonia, jonka kurkku on käheä ja ääni poissa. Olis kiva taas laulaa, mutta helvetin perkeet ovat Tuntemattoman kironneet sekä vaimentaneet. On aika pistää Punaista Tuomaria (The Red Judge) kongiin – ja kovaa, jotta lurittelu taas onnistuu.

Troy Bakerin (The Last Of Us’n Joel, Uncharted 4:n Samuel Drake) ääninäyttelijä avaa tarinaa jokaisen kahdeksan helvetintason aikana.

Tarina on mielenkiintoisen kuuloinen, mutta toteutuksena tylsää tusinakamaa. Tarinalla ei tässä teoksessa kuitenkaan ole juurikaan merkitystä vaan rytmikkäästä räiskinnästä.

Give ’em hell!

Metal: Hellsinger on silmistä kuvattu räiskintä, jossa liikkuminen sekä ampuminen tapahtuu metallimusiikin rytmissä. Mitä paremmin pysyt tahdissa, sitä enemmän teet vahinkoa ja vähemmän sitä otat.

Tämä karsiikin pelaajamäärät. Karsintaa tapahtuu myös musiikillisen teeman takia. Kriitikkoa tiukka metalli kiinnostaa, ja musiikillisen kasvatuksen saaneena, peli kävi nopeasti jopa liian helpoksi. Jokaisessa kentässä, joita on kahdeksan, tanssijalka kuitenkin väpätti innokkaasti. Kertaluontoinen kokemus ainakin allekirjoittaneen kohdalla.

Yy, kaa, koo, nee!

Rytmikästä jytää tarjoaa metallimusiikin eturiviartistit, joista valtavirtaa edustaa System of a Down -yhtyeen Serj Tankian. Mukana on myös todella kovien mättöbändien laulaja-kitaristeja ja yksi ehdoton suosikkini on Triviumin Matt Heafy, vaikka poppoon viimeisin hyvä albumi onkin vuoden 2005 Ascendancy. Sen jälkeen musa on muuttunut raskaasta mätöstä kevyeen, Nightwish-henkiseen lirutteluun.

Kova trashmetallijuntta ei valtavirtalaiseen Tenaan iskisikään, ja peli jäisi marginaalituotteeksi, mitä se jo hieman onkin, maailman rakastaessa autotunetettuja muminaräppäreitä, jotka ei musiikista tiedä yhtään mitään – saatikka osaa soittaa edes nokkahuilua.

Soundtrack onkin pelin suola. Se toimii kyllä pirun hyvin rytmimajurina kun vihulaista kärventää infernaalisella haulikolla sekä tulta ampuvalla pääkallolla.

Aseita pelistä löytyy yhteensä kuusi, mutta mukaansa areenalle saa miekan ja liekkikallon lisäksi vain kaksi asetta. Kuulostaa vähältä, mutta sopii pelin teemaan ja tempoon.

Löytyy haulikkoa, revolvereita, bumerangina toimivia sirppejä ja varsijousta. Näitä kaikkia on siis käytettävä rytmissä ja pelissä on rytmitystä helpottavat indikaattorit. Itse poistin neuvoset heti kättelyssä sillä ne vain häiritsivät omaa pelaamista.

Varoitus, seuraa musateoriaa!

Tahtiin taputtelu tapahtuu tosin vain neljäsosa-, koko- ja puolinuotein, eikä esimerkiksi trioleja voi hyödyntää ammuskelussa.

Neljäsosanuotti on siis yksi nuotti tahdissa, jos tahtilajina on 4/4 – eli neljä, neljäsosanuottia on yksi tahti. Puolinuotteja tahdissa on kaksi ja kokonuotteja yksi. Sen enempää musiikin teoriaa avaamatta, jää räiskiminen turhan yksitoikkoiseksi.

Huomasin monesti toimintatilanteissa, että tähän kohtaan menisi triolit saatanan kivasti, mutta ei. No kerrottakoon nyt trioleista vielä se, että yksi trioli sisältää kolme nuottia, jotka ovat yhden neljäsosanuotin kestoisia. Näin ollen 4/4-tahdissa voi olla 12 nuottia, eli neljä triolia.

Vihollisten nujertamisesta tahtiin ja tarkempaan tahtiin nousee kerroinmittari aina kuuteentoista, jolloin pojoja rapisee luonnokkaasti enemmän. Tasojen jälkeen lasketaan pisteet yhteen, ja mitä tarkemmin on paukuttanut, sitä enemmän pisteitä pelaaja saa.

Vahinkoa ottaessasi pisteitä vähennetään kokonaissummasta. Pelistä löytyy leaderboardit, joista näkyy planeetan kovimmat tahtitappajat, jolla saadaan uudelleenpeluuarvoa jos kismailu kiinnostaa. Kertoimen noustessa muuttuu myös musa tiukemmaksi ja erilaiseksi.

Lisäkilkkeitä eli booneja/sigils voi pelaaja asettaa itselleen, joista jokaisesta saa jotain pientä boostia tai haastetta tuleviin koitoksiin. Näitä availlaan tasojen haasteissa.

Liikehdintää The Unknown harrastaa hyppimällä ja dashaamalla eli härmäksi: liukumalla. Klassisen väistöliikkeen voi maankamaralla tehdä peräkanaa useammankin kerran ja sekin olisi hyvä tahtiin sovittaa.

Lyhyt kokemus

Kenttiä, eli helvetintasoja pelissä on kahdeksan. Niihin voi myöhemmin palata suorittaakseen haasteita, mitkä aukeavat tason ensimmäisen läpäisyn jälkeen, mutta mitään muuta uutta ne eivät tarjoa.

Kentät ovat kyllä mielenkiintoisia, mutta pieniä ja lyhyitä areenoita. Homman tajuaa kentissä heti. Tässä huoneessa tulee x määrä vihuja. Tapa ne, ja etene, kunnes vastaan saat loppuvastuksen.

Loppuvastus on aina sama. Mitä helvettiä? Kyllä. Sama lentävä pörriäinen pienin muutoksin.

Loppuvastus ”The Red Judge” on kuitenkin eriävää sorttia.

Olisin kaivannut ehdottomasti erilaisia loppuvastuksia ja paljon pidempiä kenttiä. Vihollisiakin on pelissä vain seitsemän erilaista, jotka tosin saavat päivityksiä pelin edetessä.

Nämä seikat tekevät Hellsingeristä tavattoman kuivan ja tylsän pelin, jota jaksaa vain musan takia rytmikkäästi pomppia. Itse läpäisin pelin alle kolmessa tunnissa kuollen koko pelin aikana kaksi kertaa. Toisen kerran kuolon syynä oli perheen pienimmän hetkellinen angsti.

Helvetillinen mökä!

Grafiikat eivät ole mitään uuden sukupolven sorvin läpi käynyttä, vaan muutamien vuosien takaista, Playstation 4 -kamaa, pelin siis pyöriessä vanhemmillakin koneilla yli 60:ssä freimissä. Korkeat framet ovat erittäin tärkeät tässä pelissä, sillä ulkonäkö on juuri niin nättiä kuin voi tiputtamatta ruudunpäivitystä liian alas.

Jostain syystä peli on väsätty Unity-moottorille, mikä sai kriitikon niskakarvat pystyyn, mutta onneksi homma toimii kuitenkin hyvin.

Musat ja efektit ovat bassoista jyrinää niinkuin pitääkin. Metalli saisi kriitikon mielestä olla helvetisti raskaampaa, mutta menee se näinkin.

Jos peliin saisi tuotua omat soundtrackit ja jotenkin synkattua peliin vaivatta vaikka modien kautta, voisi tähän joskus palatakin.

Metal: Hellsingeristä huomaakin heti, että äänet ja varsinkin musiikki on tuotettu erittäin ammattimaisesti.

Onko ostamisen arvoinen?

Metal: Hellsinger on kolmen A:n pelien hinnoista puolet, mutta lyhykäisyydessään on siinäkin ilmaan melkein puolet. Ymmärrän korkeahkon hinnan, sillä peli sisältää paljon Teoston ja Gramexin alaista musaa, eivätkä artistit eivät ole mitään eilisen teeren viheltelijöitä. Musiikin tekijöitä on aina hyvä tukea, mutta pelillisesti odottaisin alennusmyyntejä.

Hyvät musat, nätihkö ulkokuosi, mutta lyhyet kentät ja tylsä tarina verottavat pisteitä raskaasti.