Eräänä keväisenä iltana vuonna 1980 amerikkalainen yleisö istui elokuvateattereissa katsomassa Airplane!–elokuvaa ja nauroi niin, että popcornit lentelivät pitkin penkkirivejä. Se ei ollut tavallinen komedia. Se oli kuin koominen isku palleaan, joka tuli vasemmalta, oikealta ja ylhäältä samaan aikaan.
Näin syntyi ilmiö, joka tunnetaan nimellä crazy-komedia – elokuvan muoto, joka ei kumarra kenellekään, eikä varsinkaan logiikalle.
Parodia ennen parodiaa
Vaikka 1980-luku muistetaan crazy-komedioiden varsinaisena syntyaikana, genren juuret ulottuvat kauemmas. Jo Monty Pythonin hullu maailma (1969) ja Mel Brooksin Young Frankenstein (1974) osoittivat, että elokuvia voi parodioida tavalla, joka on sekä älykästä että täysin päätöntä. Mutta kun Zucker-Abrahams-Zucker -kolmikko räjäytti pankin Airplane!:lla, syntyi oma alalajinsa. Siinä ei ollut kyse enää vain genrejen kunnianosoituksista, vaan niistä tehtiin tahallisen kömpelöitä ja ylitseampuvia irvikuvia.
Airplane! ei vain pilkannut 1970-luvun katastrofielokuvia kuten Airport-sarjaa – se romutti koko käsityksen vakavasta elokuvakerronnasta. Jokainen vakava kohtaus muutettiin absurdiksi läpäksi. Vakavamieliset repliikit lausuttiin kuolemattoman pokerinaamaisin ilmein.
Leslie Nielsen, joka aiemmin tunnettiin lähinnä dramaattisista rooleistaan, löysi tässä maailmassa uudelleen itsensä – ja koomikon itsessään.
ZAZ ja huumorin kulta-aika
ZAZ-trion (Jim Abrahams, David Zucker, Jerry Zucker) käsissä syntyi Top Secret! (1984), joka yhdisti kylmän sodan vakoilutrillerit ja Elvis-musikaalit niin överillä tavalla, että sen katsojalla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin antautua. Mutta varsinaiseksi crazy-komedian instituutioksi nousi The Naked Gun – Mies ja alaston ase (1988), joka toi Leslie Nielsenin Frank Drebinin valkokankaille.
Tämä elokuva, ja sen kaksi jatko-osaa, muodostivat genren huippukolmikon. Naked Gun -sarjan huumori oli kuin hyökyaalto: se ei antanut hengähdystaukoa, eikä kysynyt lupaa. läpät vaihtuivat sekuntien välein, ja mukaan mahtui niin visuaalista slapstickiä, sanaleikkejä, yhteiskuntasatiiria kuin puhdasta sekoilua.
1990-luvun alkuun mennessä crazy-komedia oli jo itsessään käsite. Se oli osa popkulttuuria. Hot Shots! (1991) ja sen jatko-osa Hot Shots! Part Deux (1993) toivat mukaan Charlie Sheenin ja pilkkasivat Top Gunia, Ramboa, ja oikeastaan koko Hollywoodin maskuliinisuuden estetiikkaa. Vaikka näissä elokuvissa ei ollut ZAZ-trioa mukana, ne jatkoivat samalla kaavalla: mitä absurdimpaa, sen parempaa.
Scary Movien nousu ja viimeinen kukoistus
2000-luvun alussa crazy-komediat löysivät uuden yleisön, kun Wayansin veljesten Scary Movie (2000) teki pilkkaa Scream-elokuvista ja koko slasher-genrestä. Se oli kuin uuden aikakauden Airplane! – täynnä viittauksia, alatyylin vitsejä ja räävitöntä huumoria, joka iski suoraan teiniyleisön nauruhermoihin. Scary Movie oli myös taloudellinen menestys: 19 miljoonan dollarin budjetilla elokuva tuotti yli 275 miljoonaa dollaria.
Jatko-osia seurasi liukuhihnalta: Scary Movie 2 (2001), Scary Movie 3 (2003) ja niin edelleen, aina viidenteen osaan (2013) saakka. Välistä puuttui enää vain hillitön väsymys – sillä juuri siihen tämä kaava törmäsi. VItsit alkoivat toistaa itseään. Vitsit eivät enää rakentuneet vaan pelkästään viitattiin muihin elokuviin ilman rakennetta tai rytmiä. Katsojan tehtäväksi jäi tunnistaa viittaus, ei nauraa.
Tässä vaiheessa mukaan liittyi Jason Friedbergin ja Aaron Seltzerin kaltaisia ohjaajia, jotka tekivät elokuvia kuten Date Movie (2006), Epic Movie (2007) ja Meet the Spartans (2008). Näitä elokuvia ei ohjattu niinkään huumorintajulla kuin listaamalla muotielokuvia ja kuorruttamalla ne alapään vitseillä. Kritiikki oli murskaavaa, ja yleisökin alkoi hylätä genren.
Miksi crazy-komediat kuolivat?
Yksi tärkeimmistä syistä genren hiipumiseen on yksinkertainen: internet. Kun YouTube ja sosiaalinen media alkoivat tuottaa omia parodioitaan nopeammin, ajankohtaisemmin ja usein terävämmin kuin elokuvat, crazy-komedia menetti etulyöntiasemansa. Miksi odottaa parodiaelokuvaa, joka pilkkaa vaikkapa Harry Potteria tai Twilightia, kun sama asia oli jo nähtävissä internetin meemikulttuurissa reaaliaikaisesti?
Toinen tekijä oli satiirin uusi suunta. Kun tv-sarjat kuten South Park ja Rick and Morty alkoivat käsitellä popkulttuuria paljon älykkäämmin ja monitasoisemmin, crazy-komediat jäivät naurattamaan alapäätasolla. Ne eivät enää tarjonneet uusia näkökulmia – ne vain toistivat muotoa, joka oli tullut tiensä päähän.
Lopulta myös tuotantoyhtiöt huomasivat, ettei genren päälle kannattanut enää laskea panoksia. Uusia crazy-komedioita ei yksinkertaisesti tehty enää. Vuonna 2015 julkaistu Superfast! – Fast & Furiousin parodia – jäi lähes huomaamatta. Genren kynttilä sammui vähin äänin.
Paluu vai hautajaiset?
Vuonna 2025 tilanne ehkäpä muuttuu. Naked Gun on palaamassa valkokankaalle. Tekeillä on uusi elokuva, jonka ohjaa Akiva Schaffer (The Lonely Island, Popstar: Never Stop Never Stopping) ja jonka pääosassa nähdään Liam Neeson – kyllä, toimintatähti itse.
Paramount Picturesin mukaan kyseessä on jatko-osa, ei suora remake. Liam Neeson esittää Frank Drebinin poikaa, joka jatkaa isänsä jäljillä virkavallan häpeäksi ja yleisön iloksi.
Elokuvan sävyksi on luvattu ”kunnianosoitus alkuperäiselle, mutta modernilla otteella.” Tämä kuulostaa varovaiselta kompromissilta: tuodaan klassikko nykyaikaan, mutta yritetään säilyttää sen hullu henki.
