Kas, ollako kaapissa vaiko ei. Simon ison kysymyksen edessä.
Simon Spier (Nick Robinson) on kuin kuka tahansa nuori, mutta hänellä on salaisuus jota kukaan ei tiedä. Hän hengailee kaveriensa kanssa paikalliskuppilassa, hänellä on kokkitouhuista innostunut pikkusisko Nora (Tabitha Bateman), mukavat vanhemmat (Josh Duhamel ja Jennifer Garner), koulussa menee kivasti ja meininki muutenkin on ihan jees. Simon ei kuitenkaan ole kertonut kenellekään olevansa homo. Hän ajattelee, että käy koulun loppuun, pitäisi salaisuutensa ja mikään ei muuttuisi. Sitten eräänä päivänä anonyymillä salaisuuspalstalla joku toinenkin koulusta kertoo nimimerkin takaa kokevansa kaappihomouden yksinäisyyden. Simon alkaa kirjoittelemaan kanssaihmiselle. Valitettavasti Simon mokaa ja koulukaveri saa luettua hänen sähköpostinsa, jonka jälkeen hän alkaa kiristää Simonia. Simon tekeekin kaikkensa, ettei asia paljastuisi, mutta teoilla on kuitenkin aina seurauksensa.
Homo sapiens
Minä, Simon perustuu Becky Albertallin Minä, Simon, Homo Sapiens -romaaniin. Greg Berlinti on onnistunut hyvin ohjaamaan nuorista näyttelijöistä aidon oloisia taviksia, joilla on normaalien tavallisten nuorten huolet ja murheet.
Tarina kertoo homoseksualismin piilottelusta, mutta sen universaali teema on se, että uskaltaako ja hyväksyykö itsensä sellaisena kuin on, ja että rakkaus on välillä aivan täyttä paskaa. Epätoivoisia ihastuksia, epäröintejä, onnistumisia ja pettymyksiä mahtuu leffaan paljon, ja täten jokainen katsoja löytää sieltä varmasti myös itsensä – tai ainakin nuoremman version itsestään.
”jokainen katsoja löytää elokuvasta varmasti myös itsensä”
Tarinankerronnallisesti leffa on hyvin rytmitetty, vaikka onkin välillä vähän tasapaksu. Tavallisten nuorten elämä on täynnä normaalia draama, mutta tässä ei onneksi sorruta ylilyönteihin. Raikasta on myös se, että Simon tosiaan on aivan tavallinen nuorukainen, eikä elokuvissa niin usein kilometrien päähän näkyvä räikeä sateenkaariyllätys. Sellainenkin elokuvaan mahtuu mukaan, mutta onneksi hillitty versio.
Tarinassa on muutama melko kliseinen juttu mukana, mutta onneksi ne eivät pahemmin haittaa tai pistä silmään, kuin kakka valkoisella pöytäliinalla.
Minä, Simonin tarina vetoaa varmasti niihin, jotka painivat Simonin kanssa samoissa asioissa itsensä hyväksymisen ja epätoivoisen ihastuksen kanssa. Muut pääsevät nostalgisoimaan ja myötäelämään, huokaisten helpotuksesta, että onneksi ei itse (enää) ole tuossa tilanteessa.
