Eletään vuotta 1973, jolloin agentit ja kaksoisagentit ovat arkipäivää. Britannian salainen hanke Unkarissa epäonnistuu ja eräs mies saa sen johdosta surmansa. Pian selviää, että joku vuotaa Britannian salaisen palvelun salaisia tietoja ulos, jonka takia koko Britannian turvallisuus on suressa vaarassa. Niinpä MI6 päättää palkata aikaisemmista prokkiksista hyllytetyn nerokkaan miehen George Smileyn (Gary Oldman) vakoilemaan vakoojia, ja selvittämään tämän vaarallisen mysteerin.
Hymyilevä Yrjö ei tässä leffassa paljon hymyile.
Pappi lukkari talonpoika vakooja on erittäin hienosti suunniteltu ja näytelty elokuva. Myös sen lavasteet saavat erikoismaininnan, sillä 1960 ja -70-lukujen neuvostohenkinen värimaailma on napattu erittäin hyvin haltuun. Elokuvassa ei ole hetkeäkään epäselvää missä miljöössä liikutaan ja millä vuosikymmenellä.
1970-luvulla tiedettiin mikä näyttää hyvälle vielä pitkään – oranssinruskea vaahtomuovitapetti!
Elokuva perustuu nerokkaasti kirjoitettuun John le Carrén menestysromaaniin, joka on käännetty elokuvaksi erittäin hyvin. Tunnelma on rauhallinen ja birttiläisen elegantti.
Vaikka kaikki on tehty elokuvassa uskomattoman hienosti ja taide on vahvasti läsnä, on Pappi lukkari talonpoika vakooja allekirjoittaneen makuun aivan liian hidastempoinen, väsynyt ja eleetön psykologinen kela. Vaikka arvostan sen toteusta, en pystynyt imeytymään elokuvan trilleröintiin mukaan sitten millään – liika rauhallisuus on joskus vain liikaa.
Gary Oldman esittää hienon roolin kylmäpäisenä brittivakoojana, mutta koko elokuvan aikana hän poukkoilee vain yhdellä ilmeellä. Niin tekee moni muukin, sillä tunteita leffassa näytetään vain pari kertaa. Loput jää katsojalle, sillä leffassa on varsin äpäköitä kohtauksi pureskeltavaksi.
Bonuspuolelta löytyy kasa haastatteluja, joiden katsominen ei tuo suurta nautintoa. Itse leffa on kaunis ja jännittävä, mutta varsin paksu pala pureskeltavaksi. Sille kannattaa antaa aikaa ja asennoitua erittäin rauhalliseen elokuvakokemukseen.
KE
