Digitaalinen historiantutkimus on edennyt jo teollisuuden aikakaudelle, 1800-luvulle, jossa salamurhailu jatkuu… ei niin salaisena, hevoskärryjoukkomurhana Lontoon kaduilla.
Tämän vuotisessa Assassin’s Creed -seikkailussa pääosassa hilluvat sisarukset Jacob ja Evie Frye, joiden pettämätön ninjamaisuus ja liukas älykkyys ovat nokkosena Lontoon eliitin nilkassa.
Päämääränään Jaskalla ja Eevalla on löytää mystinen Edenin palanen, jota Lontoon UG-isännät pitävät pöytälaatikoissaan ja aikovat täten saavuttaa maailman herruuden – ainakin omasta mielestään. Avukseen Fryen sisarukset saavat imigrantti-assasiinin, joka tietää kaikesta enemmän kuin toiset, mutta ei juuri liiku mihinkään huppuklaanin tukikohtajunasta. Sisarukset saavat siis keskenään hoitaa maailman pelastamisen ja Lontoon pulisonkikiusankappaleiden kukistamisen.
Laadullisesti parempi
Viime vuotinen Assassin’s Creed: Unity oli monelle karvas pettymys. Vai oliko oikeasti? Pelimediat dissasivat sitä, koska sen varhaisversio oli buginen ja mikromaksut olivat piilotettu lehdistön kokeiluaikana. Sitten peli korjattiin, mutta sen todellinen seikkailu jäi paskahypen alle. Allekirjoittaneen mielestä Ranskan vallankumouksen aikaan sijoittuva seikkailu oli ihan pätevä ja viihdyttävä. Samaa voin sanoa Syndicatesta. Se on viihdyttävä, koukuttava ja todella kaunis salamurhaseikkailu.
”Se on viihdyttävä, koukuttava ja todella kaunis salamurhaseikkailu”
Vaikka peli ei kontrollointiteknisesti olekaan uudistunut sitten Assassin’s Creed 2:n, on moni asia silti kohdillaan. Kuningatar Viktorian aikakauteen sijoittuva Lontoo näyttää kerrassaan mehevältä. Kadut ovat pullollaan yksityiskohtia, kaupunki elää hienosti, ja tällä kertaa karttakin muistuttaa oikeasti enemmän esikuvaansa, aiempien pelien geneeristen rakennusten ja katujen sijaan. Talojen seiniäkin on tehty uniikeimmiksi esimerkiksi yritysten nimikylttien avulla.
Brittiläiseen kulttuuriin kuuluu olennaisena osana myös oluenmaistelu ja sitähän voi myös Syndicatessa harrastaa. Lontoosta löytyy kulmakuppiloita, joista voi poimia mukaansa eri olutbrändejä. Harmillisesti hahmot eivät dokaa niitä, mutta kuka estää pelaajaa nielemästä mallasjuomaa pelihahmon sijasta?
”Dementia vaivaa jokaista vartijaa”
Kankeat kontrollit
Kuten jo aikaisemmin mainitsin, on pelin pelattavuus samaa kankeaa keskinkertaisuutta, kuin vuosia sitten. Ohjattavuus takkuilee edelleen. Pelihahmo juoksee vääriin paikkoihin ja jää omituisesti jumiin aina silloin kuin hätä on suurimmillaan. Tähän kuitenkin tottuu, mutta sapettaahan tuo silti.
Pelin tekoäly ei ole tätä päivää. Viholliset kadottavat pelaajan heti, kun tämä katoaa näköpiiristä. Dementia vaivaa myös jokaista vartijaa, sillä vaikka pelaaja olisi juuri teurastanut pakettiautollisen vartijoita, eivät jäljelle jääneet muista koko tilanteesta minuutin piilottelun jälkeen mitään.
Myös vaikeusasteen käyttö on typerää. Jos hahmo ei ole päivittänyt itseään esimerkiksi tasolle viisi, ovat tason kuusi viholliset superkestäviä ja tason seitsemän hahmot lähes mahdottomia pahoinpidellä. Kun pelaaja ostaa itselleen pari hiipimiskykyä ja uuden viitan jonka johdosta oma taso nousee, muuttuvat tason 5 pahikset paperiksi ja tason 6 hahmot helpommin päihitettäväksi. Ehkäpä tämän tyyppinen pelimekaniikka alkaa olemaan jo entispäivän juttuja ja tekoälyllä tulisi olla suurempi rooli?
”Uusi tarttumaköysi nopeuttaa merkittävästi kiipeilyä”
Miellyttävä pelata
Muilta osin Syndicate on kuitenkin laadukas peli. Se on ennen kaikkea miellyttävä pelata ja osaltaan hypnotisoiva. Vaikka pelin tarina itsessään ei ole mikään Ocean’s Elevenin kaltainen koukkujen loukku, jaksaa pelaajaa kiinnostaa tarinan pienet viiksekkäät twistit. Ainoastaan loppu on Syndicaten floppi, kuten aiemmissakin osissa.
Uusi tarttumaköysi nopeuttaa merkittävästi kiipeilyä, kaupungin läpi liikkumista yläilmoissa ja pakenemista kuumottavista tilanteista. Se ei kuitenkaan ole mikään Just Cause -fysiikkaköysi, josta riittää loputtomasti iloa tai ylivoimaa.
Hevoskärryillä kaahailee myös mielellään. GTA:n tasoiseen rässintään ei kuitenkaan ole saumoja, mutta Assassin’s Creed -peleissä ominaisuus on tervetullut lisä. Sen hyödyntäminen jää kuitenkin melko vaatimattomalle tasolle.
”Pelaajia on kuunneltu ja monet asiat, mm. tiirikointi on muutettu helpommaksi”
Pelaajia on kuunneltu
Unitysta poiketen Syndicate on valmis paketti heti julkaisussaan. Se toimii samalla pelimoottorilla ja näyttää samalta. Suurimmat bugit on poistettu, vaikka niitä vielä ennen julkaisupäivää Syndicatessakin näki. Pelaajia on kuunneltu ja monet asiat, mm. tiirikointi on muutettu helpommaksi. Mikromaksuja löytyy silti, vaikka niistä jengi suuttuikin, mutta niitä ei ole onneksi pakko käyttää.
Syndicate on ainutlaatuinen mahdollisuus palata ajassa viktoriaaniseen Lontooseen, jossa arkkitehtuuri ja maailmanmeno on aivan omaa luokkaansa. Mikään ei ole niin siistiä, kuin tutkia taidehistoriaa läheltä ja hypätä lopulta Big Benin katolta alas heinikkoon. Tosin kukaan ei edelleenkään ole moksiskaan, kun satakiloinen, silkkimekkoon verhoutunut uros loikkaa pää edellä taivaalta kuution kokoiseen puusaaviin – niin no, mitäpä ihmeellistä siinä olisi?
Kannattaako ostaa?
Suomenkielisellä dialogitekstityksellä varustettu AC Syndicate on vanhoista vioistaan huolimatta hyvä seikkailupeli, jossa riittää tekemistä, tutkittavaa ja silvottavaa. Se yllättää olemalla parempi kuin pelkäsin, mutta välivuosi ei tekisi pelisarjan mielenkiinnon lisäämiselle pahaa. Toivottavasti huppuhiippailjat nähdään seuraavaksi muinaisessa Egyptissä tai Arabian aavikkokylissä.
