Mainos

Esipuhe: xtv.fi on lahjomaton verkkojulkaisu. Vaikka julkaisija ei onnistunut korjaamaan arvostelijan moninpeliä ennakkoon, lukuisista yhteydenottoyrityksistä huolimatta ja kriitikko joutui pelaamaan moninpeliä Xbox Liven lasten kanssa, kuuntelemaan kun äidit huutavat lapsilleen taustalla, sekä seuraamaan sivusta kuinka joku T-baggaa jokaisen kuoleman jälkeen omaa ruumista, niin mikään edellä mainittu ei ole vaikuttanut lopulliseen arvosanaan, joka tulee varmasti olemaan pettymys Halo-faneille. Päinvastoin, juuri tästä johtuen, arvostelija sai realistisen kokemuksen Halon moninpelistä, sekä mahdollisuuden keskittyä todella laimeaan yksinpelikampanjaan keskeytyksettä, joka muissa olosuhteissa olisi ollut miltei mahdotonta.

Jos Halo pelisarja ei ole sinulle entuudestaan tuttu, en kertakaikkiaan ymmärrä miksi luet tätä arvostelua, joten en pureudu sen taustoihin enempää. Halo 5: Guardians sijoittuu Halo 4: Spartan Ops -tehtävien jälkeiseen aikaan, jossa räiskintäpeli-ikoni Master Chief on kadonnut ja uusi spartalainen, Locke, lähetetään oman joukkueensa kanssa etsimään itse MC:tä, hinnalla millä hyvänsä. Näin alkaa puuduttava ja yllättävän lyhyt, maailman hurjimmaksi taka-ajoksi tituleerattu, löysä scifihuttu.

Se on päällekkäinen tarina kahdesta nelihenkisestä joukkueesta, jonka kohokohdat ovat juoksemisessa ja mukamahtavassa hyppelyssä. Suurin osa pelin ”intensiivisimmistä” kohtauksista nimittäin koostuu juoksemisesta ja hyppelystä. Tämä sinänsä on hyvinkin yllättävää, sillä Halon mahtava scifimaailma tarjoaisi eväitä paljon mahtipontisempaankin toimintaan.

Mainos

Pelin tarina on kaikenkaikkiaan puuduttava ja epäselvä tekele, joka olettaa että pelaaja on hukannut suurimman osan vapaa-ajastaan viimeisen 14 vuoden aikana Halo-universumin syövereihin, niin pelien, tv-sarjojen kuin sarjakuvienkin muodossa. Muille, kuten allekirjoittaneelle, tarinasta on vaikea saada kiinni, vaikka pelaaja pääseekin pelin alussa suoraan keskelle toimintaa todella munakkaalla tavalla.

Yksinpelin räiskii läpi alle kahdeksassa tunnissa ja ainoa piriste on yhteistyöpelin mahdollisuus, enintään 4 muun ihmispelaajan kanssa. Jos kavereita ei mukana ole, täyttää tekoäly toverisolttujen saapppaat keskinkertaisella reitinlöytämisellä varustettuna. Saman sohvan co-op-pelaaminen jaetulla ruudulla on tosin poistettu molemmista, niin yksin- kuin moninpelistäkin, joten yksi Halo-sarjan tärkeimmistä elementeistä puuttuu Halo 5:stä kokonaan.

Tarinan sekavuudesta viis, sillä ongelmia löytyy myös itse toiminnasta. Pakettiin kun ei ole saatu mukaan yhtään henkeäsalpaavaa tai edes hieman kutkuttavaa toimintakohtausta, vaan meininki tuntuu lattealta ensi laukauksista asti.

Meteli on sitä samaa tuuttausta kuin ennenkin, pomotaistelut puuttuvat miltei kokonaan ja muutenkaan huippukohtia tai kunnon kliimakseja ei tarjoilla. 15 tehtävää monotonista räiskintää COD-henkisissä, putkimaisissa kentissä tarjoituna muutamalla vapaamalla osuudella ja parilla ajoneuvokohtauksella ei enää nykyään riitä säväyttämään. Mukacoolit ninjahypyt ja muu semiparkoursekoilu on nähty jo niin monesti, että nykyään toiminnan minivaatimus onkin todellakin olla omaperäistä, jotta lyhyt putkijuoksuyksinpeli tuntuu päräyttävältä.

Halo 5:n parasta antia ovat peruskontrollit. Hienoin uudistus on tähtäämisen siirtyminen vasempaan liipasimeen, á la ”kaikki muut räiskintäpelit jo vuosien ajan”. Räiskiminen itsessään on sulavaa ja miellyttävää, kuten on myös liikkuminen, uusia superliikkeitä lukuunottamatta. Tarpeettoman hankalat voimajuoksu ja ilmahypystämaahanlyönti jäävät käyttämättä, sillä ne eivät tuo mitään lisää. Eikä niiden suorittaminen ole riittävän vaivatonta, jotta niiden toimintaan sulauttamiseen jaksaisi vaivan nähdä. Tuntuu kuin liikkeet olisi lisätty mukaan siksi, koska muillakin ne on. Peruskontrollit siis toimivat ja hyvä niin.

Sulavuutta piisaa Halossa muutenkin. Peli nimittäin rullaa pehmeän tasaisesti 60 kuvaa sekunnissa, niin yksin- kuin moninpelissäkin, ilman mainittavia pudotuksia, muutamaa automaattitallennuskohtaa lukuunottamatta. Halo 5 käyttää nimittäin omituista skaalaustekniikkaa, eikä peli tarjoile täyden resoluution HD-kuvaa missään välissä, vaan pelimoottori venyttelee ja skaalaa resoluutiota pitääkseen ruudunpäivityksen tasaisena. Homma toimii ihmeen hyvin mutta tällä kikkailulla on hintansa. Halo 5 kärsii ajoittaisista sahalaidoista, rumista varjoista sekä yllättävän suttuisista tekstuureista, ja lopputulos sulavuutta lukuunottamatta onkin erittäin keskinkertainen.

Luojan kiitos hahmot pitävät suurimman osan ajasta kypäränsä päässä, sillä kasvomallinnus on surkuhupaisan huonoa ja mukana roikkuva Charlie Sheen look-alike ei auta tilannetta.

Välianimaatiot ovat suurimmaksi osaksi toteutettu pelimoottorin voimalla ja meno on sulavaa, mutta tasapaksua. Maisemat ja efektit tosin ansaitsevat erityiskiitokset, sillä molemmat ovat järjestäen näyttäviä läpi pelin.

Äänimaailma ja musiikit ovat taattua ja turvallista perussettiä: musiikki on perinteistä Halo-materiaalia, Covenant-viholliset kuulostavat yhä samalta ja tutut aseäänet luovat turvan tunnetta. Valittamista ei ole, enkä usko että erilailla roolitetut ääninäyttelijät olisivat tuoneet surkeaan tarinaan mitään lisää, joten syyttävä sormi päätyy lopulta osoittamaan käsikirjoittajia näyttelijöiden sijaan.

Moninpelirintamalla on tapahtunut reilummin uudistuksia. Mukana on luonnollisesti tutut arenamoodit ja uutuutena mikromaksut sekä upouusi Warzone-pelimuoto.

Yksinpeli on siis pettymys miltei kaikilla osa-alueilla. Moninpelirintamalla onkin sitten tapahtunut reilummin uudistuksia. Mukana on luonnollisesti tutut arenamoodit ja uutuutena mikromaksut sekä upouusi Warzone-pelimuoto, joka lainaa röyhkeästi mutta toimivasti Titanfallin sekä Unreal Tournamentin pelikirjoista.

Mikromaksut koostuvat requisition korttipakoista, joita voi ostaa pelaamalla kertyvällä valuutalla, €uroilla, sekä suorittamalla pelin sisäisiä tehtäviä. REQ-pakat avaavat pysyviä päivityksiä moninpelihahmon kustomointiin ja oman bannerin sekä logon uudistamiseksi. REQ-pakkojen juju on kuitenkin Warzone-pelimuotoon avautuvat kertakäyttöiset aseet, ominaisuudet ja buustit.

Pelaajat pystyvät Warzone matsien aikana lunastamaan löytämiään REQ-lisukkeita, jotka vaikuttvata tilapäisesti pelinkulkuun sekä pelaajan omaan varustetasoon. Warzone asettaa 12 pelaajan tiimit vastakkain, heittää mukaan tekoälyn ohjastamia kavereita ja vihollisia, sekä vaihtuvia tehtäviä molemmille puolille. Warzone on hieno pelimuoto, vaikka ei se ihan Titanfallin tasolle ylläkkään. Tekoälysotilaat sotkevat pakkaa sopivasti ja vaihtuvat tehtävät pitävät mielenkiinnon yllä. Toiminta vaikuttaa massiivisemmalta kuin se todellisuudessa onkaan ja mukaisot kartat pitävät huolen, että pelaajat ovat koko ajan toiminnan sykkeessä. REQ-pakkojen metsästys ja niiden satunnaisen sisällön jännittämien on varmasti koukku, joka sitoo kovimmat Halo-fanit mukaan moninpeliin sadoiksi tunneiksi.

Arena-pelimuodot ovat tuttuhuttua lipun ryöstöstä team deathmatchiin (slayer), eikä uudistuksia ole mukana. Halo 5:lle kuitenkin povataan jo nyt suurta eSports-huumaa, eikä suotta. Onhan räiskintä itsessään todella timanttista, vaikka uudistukset keskittyvätkin lähinnä Warzone-pelimuotoon sekä hieman muuttuneisiin kontrolleihin. Arena on edelleen hauskaa viihdettä, mutta valitettavan vanhanaikaista sellaista.

Muiden pelien moninpelimuodot ovat kehittyneet samalla, kun Arena luottaa vanhaan tuttuun kaavaan, liiankin vahvasti.

Halo 5 on varmasti Halo-faneille nannaa kuin lauantaipussi karkkipäivänä mukuloille. Muille se ei valitettavasti tarjoa juuri mitään. Yksinpelin voi räiskyttää läpi paremman puutteessa, mutta samaan aikaan markkinat pursuavat laadukkaampaa ja monin verroin tiukempaa viihdettä. Sama pätee moninpeliin, kilpailu on kovaa ja kehitys huimaa. Tuntuu siltä, kuin Halo luottaisi yksinkertaisesti liikaa tuttuun ja turvalliseen, eikä se Warzonea lukuunottamatta uskalla irroittaa ja irroitella. 

(Muistakaahan mussukat, että arvosteluasteikkomme on 0-10, ei 4-10, kuten koulussa.)