Battleborn aloittaa AAA-luokituksen MOBA (multiplayer online battle arena) -pelikevään. Sen on kehittänyt loistavista Borderlands peleistä tunnettu Gearbox Software ja odotukset ovat huimat. 25 kreisiä hahmoa, hervotonta läppää ja … K16-leima kannessa.
Heti alusta on selvää, että en ole enää Battlebornin kohdeyleisöä. I am too old for this s***. Battleborn räjähtää käyntiin hyperaktiivisella, länsimaisella animeintrolla jonka taustalla pauhaa Deltron 3030:n räpäytys. Räjähdyksiä, cooleja hyppyjä, lasereita, robotteja, minkkejä – varmasti kaikkea mikä vetoaa nuoriin. Ja ihmekös tuo, Battleborn kosiskelee juuri nykypäivänä valtavaa suosiota nauttivaa MOBA-pelaajakuntaa jonka keski-ikä on arviolta 14–16.
Joka tapauksessa, tarinaa ei pelissä ole juurikaan ja sen kuljettaminen jää ainoastaan kummallisten avaruusanimaatioiden ja turboahdetun, kaikkialle poukkoilevan selostuksen varaan. Pähkinänkuoressa miltei koko universumi on tuhoutunut ja jäljelle jääneet rodut ovat paenneet Solus -planeetalle, jossa jokaisen rodun vahvimmat yksilöt muodostavat taistelijoiden superryhmän, Battlebornit, jotka ryhtyvät taistelemaan tuhosta vastuussa olevia Varelsi-olentoja vastaan. Jep. Pelin aikana sivuhenkilöt höpisevät jotain juonta kuljettavaa mutta jutut hukkuvat Battlebornin muuhun kaaokseen eikä tarinaa pysty seuraamaan lainkaan.
Battleborn on katseesta kuvattu räiskintä, jossa pelaaja voi kehittää hahmoaan tehtävän sisällä, ja saavutettu progressio katoaa jokaisen tehtävän jälkeen ja kokemuspisteet kertyvät toissijaiseen kehitykseen – hahmokohtaiseen tasoon sekä komentotasoon. Toissijainen kehitys tapahtuu tehtävien ulkopuolella, jossa pelaaja voi parantaa hahmonsa varusteita ja ulkonäköä. Varusteet tuovat buffeja jotka vaikuttavat hahmon statistiikkaan taistelukentillä. Ulkonäköä muokkaavat skinit ovat lähinnä köyhiä väripaletteja, ilman suurempia graafisiamuutoksia.
Jokaisella hahmolla on kaksi perushyökkäystä ja yksi supervoima. Taistelun aikana tapahtuva kehityskaari muodostuu näiden voimien muokkaamisesta, kahta erilaista kehityspolkua seuraamalla.
Toiminta on melko toimivaa niillä hahmoilla, jotka keskittyvät ampumiseen mutta lähitaisteluun erikoistuneet hahmot kärsivät eniten. Ruudulla vilkkuu ja vilisee niin runsaasti, että taistelu koostuu lähinnä perushyökkäysnapin pohjassa pitämisestä ja erikoisvoimien oikeaoppisesta ajoittamisesta suurimman tuhon aikaan saamiseksi, sillä tapahtumien seuraaminen on lähes mahdotonta.
Kauempaa mittelöihin osallistuvilla hahmoilla meno on siedettävämpää mutta esimerkiksi rautatähtäintä ei ole, paitsi ns. erikoishyökkäyksenä ja räime taistelutyylistä huolimatta on helvetillisen puuduttavaa.
Pelin kampanja on totaalinen pökäle. Se koostuu muutamasta hassusta tehtävästä, joiden karttasuunnittelu on kerrassaan täysin mielikuvituksetonta putkijuoksua, kohti tuhannen iskua kestävää loppuvihollista. Juoksun varrelle on ripoteltu puolustuspisteitä ja aktivointeja, mutta nämä samat koitokset löytyvät jokaisesta tehtävästä hieman eri muodossa.
Satapäiset vihollislaumat tuntuvat täysin geneerisiltä ja loppuviholliset täysin mielikuvituksettomilta – hassun hauskoista nimistä ja esittelyintroista huolimatta. Taistelu on sekasortoista ja kaaoottista, lisää vihollisia puskee teleporteista kunnes on aika ottaa happea uutta aaltoa odotellessa. Kampanjasta ei ole helppo löytää mitään hyvää sanottavaa, paitsi kenties hieman nopeampi kehityspisteiden kertyminen.
”Moninpeleissä vihollistekoäly on kuraistakin kuraisempaa”
Totuus on tottakai se, että Battleborn ei edes pyri olemaan yksinpeli vaan koko homman nimi on MOBA-henkisessä moninpelissä. Moninpelimuotoja on mukana kolme. Meltdown joka on puhdas arena-moodi, Incursion joka edustaa perinteistä MOBA-tyylistä vihollisen tukikohdan tuhoamista sekä kolmesta pelimuodosta ehdottomasti paras ja perinteisin, Devastation jossa pyritään voittoon alueita valtaamalla. Moninpeleissä vihollistekoäly on kuraistakin kuraisempaa eikä Battleborn kökkivine tekoälyvihuineen yllä lähellekään esimerkiksi Titanfallin NPC-sotahurmosta. Karttasuunnittelu on myös moninpelipuolella tylsää ja pelattavia karttoja on muutama hassu.
Battlebornin parasta antia ovat itse Battlebornit. 25 hahmoa ovat kaikki persoonallisia ja mielekkäitä, vaikkakin osa ampuu yli rajusti. Valitettavasti hahmojen persoonat eivät kaaoksessa pääse kuitenkaan loistamaan ja tämäkin osa-alue jää lopulta jotenkin valjuksi. Huima valikoima, mutta silti tuntuu siltä että jokainen hahmo rupeaa toistamaan itseään ja varsinaiseen taktikointiin on hyvin vähän mahdollisuuksia.
Graafisesti Battleborn ei yllätä. Se on tuttua Gearboxin suosimaa cel-shading-renderöintimatskua joka muistuttaa Borderlandsia hyvinkin läheisesti. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta ei myöskään mitään uutta. Suurin pettymys graafisesti löytyy kuitenkin 30fps ruudunpäivityksestä sekä muista ongemista, joita Battleborn on täynnä. Peli nykii ja tökkii hillittömästi joka entisestään sekamelskassa vaikeuttaa ympäristön hahmottamista. Nettipelissä ilmeni nykimistä ja hyytymistä ja esimerkiksi osa erikoiskyvyistä ei aktivoidu välttämättä nappia painettaessa, vaan peräti useamman sekunnin viiveellä. 30fps ruudunpäivitys tuntuu suoraan mielipuoliselta pelin pyrkiessä olemaan vastakkain moninpelaamisen uusin huippunimi. Siinä missä ääninäyttely on hyperaktiivisuudesta ja kirosanojen sensuroinnista huolimatta huippuluokkaa, on graafinen toteutus keskinkertaisuudessaan pettymys.
”Se yrittää olla badass, mutta on pohjimmiltaan pehmeä kuin Lambi-lammas”
Battleborn tuntuu siltä, että Gearbox on koettanut keksiä jotain, millä saada lisäaikaa Borderlands 3:n kehittämiselle. Se kosiskelee periaatteessa aivan eri yleisöä kuin Borderlands-pelisarja. Borderlandsin varjoista on vain kovin vaikea päästä aurinkoon, sillä yhtäläisyyksiä on paljon eikä vertailulta ei voi välttyä, vaikka kyseessä onkin aivan eri genren peli.
Siinä missä Borderlandsit ovat todellakin täynnä hyvää huumoria ja vaihtelevasta teknisestä toteutuksesta huolimatta erinomaisia pelejä, on Battleborn todellinen pettymys, joka yrittää liikaa olla hauska siinä onnistumatta. Se yrittää olla badass, mutta on pohjimmiltaan pehmeä kuin Lambi-lammas ja sisällöltään äärimmäisen suppea ja värikkäästä ulkoasustaan valitettavan vaisu.
