Mainos

Blood Bowl on lautapelimaailmasta tuttu amerikalaisen jalkapallon fantasiaversio. Siinä haltiat, örkit, ihmiset, kääpiöt, liskomiehet ja muut fantasiarodut ottavat mittaa toisistaan, versioiden jenkkifudista hyvin epäurheilijamaisesti ja äärimmäisellä väkivallalla höystettynä.

Pelin yksinpelikampanja toimii jonkinlaisena tutoriaalina pelimekaniikkaan ja se kannattaakin pelata ensin läpi, olitpa sitten noviisi tai ammattilainen Blood Bowlin pelilautakentällä. Blood Bowl nimittäin mukauttaa alkuperäisen lautapelin sääntöjä ja pelimekaniikkaa melkolailla, joten miniatyyrikenttien mestarit eivät välttämättä olekaan kuin kotikentällä pelin alkaessa.

Yksinpelin tarinamoodissa pelaaja astuu entisen superjoukkue Reikland Reaversin valmentajan saappaisiin ja tehtävä on yksinkertainen: paluttaa joukkueen kunnia vastoinkäymisistä ja joukkueen johdon epämääräisestä toiminnasta huolimatta. Yksinpelikampanjan ottelut vaikeutuvat matsi matsilta ja lisää pelinominaisuuksia esitellään pelaajalle jotta tämä olisi valmis moninpelikentille tai liigamoodiin.

Mainos

Blood Bowl 2 on käytännössä suora lautapelisimulaatio. Pelimekaniikka perustuu vuoropohjaiseen joukkueen hallintaan, jossa pelaaja valitsee omien pelaajiensa toimet ja sen jälkeen pelimoottori arpoo nopan heittojen muodossa mahdolliset muuttujat, huomioon ottaen lopputuloksen. Tämä siis tarkoittaa käytännössä sitä, että kuten alkuperäisessä lautapelissäkin, kaikki on kiinni tuurista. Peli ilmoittaa pelaajalle onnistumisen todennäköisyydet ennen toiminnan suorittamista, joten pelaajan tuleekin tehdä tarkkaa riskiarviointia jokaisen tilanteen kohdalla.

Sattumanvaraisuudesta ja noppasimulatiosta johtuen pelin tempo on todella hidas. Tämä ei luonnollisestikkaan olisi ongelma, ellei peli olisi myös todella itseään toistava. Samat animaatiot ja tiuhaan toistuvat, mukahauskat selostusreplat latistavat tunnelmaa pahasti. Peli ei myöskään tarjoile vaihtuvuutta peliareenan puolesta.

Blood Bowlin idea on loistava. Sen potentiaalia ei vain valitettavasti ole valjastettu oikein. Siinä missä aiemmin tänä vuonna olen kritisoinut pelejä, jotka kirjat peittoavat tarinankerronnassa ja mielenkiintoisuudessa, on nyt aika kritisoida peliä, joka koittaa olla lautapeli mutta epäonnistuu siinä pahasti.

Miksi näin käy? Lautapelissä pääosassa on tärkeäkin tärkeämpi vuorovaikutus toisen pelaajan kanssa, pelimekaaniikan ja sääntöjen opettelu sekä niistä luonnollinen nahistelu. Digiversiossa tämä ei tietenkään  ole mahdollista: peli tekee päätökset taustalla; virtuaalinoppien kuvastaminen ruudulle lähinnä epäilyttää, eikä pelaajalla koskaan ole sellainen olo, että hän olisi oikeasti pelin puikoissa. Sattumanvaraisuus toki kuuluu asiaan ja pelin henkeen, mutta haluan heittää noppani itse.