Peliarvostelu: Mad Max

Varmasti jokaiselle ennen 90-lukua syntyneelle Mad Max on tuttu henkilö elokuvista. Alkuperäinen trilogia sai alkunsa jo 1979 ja on edelleen merkittävä toimintateos, joka nauttii elokuvapiireissä kulttistatuksesta.

Alkuperäinen trilogia kuitenkin sai päätöksensä jo 1985 ja nyt vihdoin pelimaailma on saanut oman Mad Maxin, elokuvasarjan uusimman osan, Fury Roadin myötä. Pelin juoni ei liity elokuviin lainkaan. Se käyttää leffoista tuttua mallia, jossa Mad Max on SE sitova tekijä universumin lisäksi – juoni ei ole liitoksissa elokuviin millään tapaa, vaikka viittauksia tapahtumiin toki löytyy.

Mad Maxit sijoittuvat lohduttomaan maailmansodan jälkeiseen tulevaisuuteen, jossa inhimillisyys on harvassa ja puhdas vesi sekä polttoaine määrittelevät vallan.  Elokuvien isä George Miller on ollut mukana konsultoimassa peliä ja sen kyllä huomaa. Mad Max on todella uskollinen elokuville ja sen pelimaailma on autenttinen. Jokainen MM-leffafani on pelissä varmasti kuin kotonaan. Kysymys kuuluukin onko Mad Maxille vielä tilaa ja kysyntää, kun Falloutit, Wastelandit ja monet muut post-apokalyptiset pelit ovat dominoineen pelikenttää jo vuosia?

Maxilla ei ole onnea

Homma saa alkunsa kun pelin alussa Max menettää jälleen kerran kaiken, nyt myös hänen rakkaan autonsa. Ilkeämieliset jengiläiset romuttavat Maxin V8-interceptorin sellaiseen kuntoon, että valtio tuskin suostuisi rautalihasta edes enää hyvityspalkkiota maksamaan. Luonnollisesti Max ottaa tämän melko raskaasti, menettää muutaman muumin lisää laaksosta ja suuntaa verenjanoiselle kostoretkelle, tarkoituksenaan pelastaa autostaan sen mitä voi, ja suunnata hiljaisuuksien tasangoille, etsimään henkistä hyvinvointia ja rauhaa hulluudelta.

Maxin matka on täynnä käsittämättömiä kohtaamisia mitä eriskummallisempien hahmojen kanssa, eikä väkivaltaa ja romurautaa säästellä.

Mad Max on avoimen pelimaailman seikkailupeli, jossa pääpaino on Magnum Opus -nimisen auton tuunaamisessa ja todella petrolin täytteisessä ajoneuvotoiminnassa. Autorymistelyn ohessa pelistä löytyy kolmannenpersoonan tallausmoodi, jossa Max voi tutkia pelimaailmaa jalan ja vetää kylmäksi jos jonkin sorttista jengiläistä todella brutaalissa lähitaistelussa.

Max pystyy vaikuttamaan siihen, kuinka hän lähestyy pelin tehtäviä. Maltillisempi pelaaja voi tutkia vihollisten asemia kauempaa kiikareilla, käyttää tarkkuuskivääriä puolustuksen heikentämiseksi ja löytää salareittejä vihollisten selustaan. Aggressiivisempi pelaaja taas voi kaasuttaa paikalle ja kiskoa puolustuksen hajalle harppuunan avulla, aiheuttaen kaaosta vihollisten leiriin. Molemmat pelitavat toimivat ja peli palkitsee molemmista lähestymistavoista yhtälailla. Jossain vaiheessa hiippailulle tulee tosin aina päätös ja maximaalinen toiminta on lopullinen vaihtoehto.

Free Flow -taistelua

Lähitaistelu muodostuu WB Gamesin tämän päivän peruspullasta, eli Batman-pelien myötä yleistyneestä Free Flow -taistelusta, joka on ollut läsnä myös mm. Shadow Of Mordorissa. Mad Max lainaa surutta tätä vastahyökkäyksiin perustuvaa taistelumallia, valitettavasti supistaen sitä melkoisesti. Supistetusta komboilusta huolimatta Max lisää taisteluun reilusti omia mausteitaan: se on verisempää ja brutaalimpaa kuin muissa WB:n julkaisemissa peleissä. Max voi käyttää surutta haulikkoaan lisäämään rautatasapainoa vihollisten suolistossa, silpoa teräaseilla aiheuttaen kauhistusta sekä luonnollisesti ottaa hyödyn irti mitä sairaimmista, itsekyhätyistä maailmanlopunsurvimista, kuten naulapäisestä, piikkilankakuorrutetusta kakkosnelosesta – tuhopolttoa unohtamatta.

Lähitaistelu ja jalkatyöskentely on vain alle puolet pelin sisällöstä, ja kuten mainittu, pääpaino on ajoneuvotoiminnassa. Max voi aseistaa autonsa harpuunalla ja räjähtävillä keihäillä, liekinheittimillä, grindauspiikeillä jne. Mukana on myös kokovaltaista auton tuunaamista, jossa tehokkuus vaarantaa hallittavuuden ja tasapaino on jokaisen mustasormen ohjeistama kultainen keskitie, johon tulee pyrkiä. Muokattavaa on paljon ja pelin edetessä vaihtoehtoja aukeaa lisää. Max keräilee jämämetallia kierrellessään pelimaailmaa, ja sen avulla Max voi parannella omia varusteitaan ja autonsa ominaisuuksia. Maximaalinen buustaus ei siis aina ole se oikea reitti vaan tasapainoa kannattaa tarkkailla auton tuunauksessa.

Maxin omien kykyjen parantaminen tapahtuu pelin sisäisiä saavutuksia avaamalla ja mysteerisen muukalaisen kanssa keskustelemalla. Jämämetallin metsästyksen lisäksi Max voi keräillä muistoesineitä jotka kertovat ajasta ennen sotaa. Selviytyäkseen Max tarvitsee myös vettä ja ruokaa sekä bensaa Magnum Opukseen.

Pelin alussa tuntuukin siltä, että vesi, ruoka, bensa ja ammukset ovat kiven alla. Kotvan kuluttua kuitenkin käy selväksi, että peli ei todellakaan ole mikään selviytymiseikkailu, vaan ravintoa niin aseille, autolle kuin Maxillekin on riittävästi saatavilla koko ajan, eikä niiden kerääminen koskaan tunnu erityisen pakolliselta. Tämä tuntuu lähinnä haaskatulta potentiaalilta, sillä bensan loppuminen aavikolla veden käydessä vähiin olisi voinut olla hieno mahdollisuus korostaa selviytymisen hankaluutta, suurtuhon jälkeisessä tulevaisuudessa.

Kontrollit ovat toimivat niin jalan kuin autollakin. Auton ohjattavuus riippuu alla olevasta raudasta ja siihen tehdyistä muutoksista. Max voi keräillä autotalliinsa kaikki pelissä olevat erilaiset ajoneuvot, joita riittää kymmeniä. Jokaisen ohjaustuntuma on omansa, tosin ainoastaan Magnum Opusta pystyy tuunaamaan.

Max voi myös luoda legendaarisia autoja, asentamalla juuri oikeat osat Magnum Opukseen. Nämä ”Arkkienkeli” -automallit omaavat normaali Magnum Opusta paremmat ominaisuudet. Auton ohjattavuus on siis hyvin hanskassa silloin, kun sen kuuluukin, ja voimatörmäyksen sekä aseiden käyttö ajaessa on todella sulavaa. Sama pätee jaloittelukontrolleihin: se on niin perusvarmaa, että napinaan ei ole varaa.

Taistelu toimii niin kuin pitääkin, osumat rekisteröityvät ja flow pysyy yllä kokoajan. Heppoinen auto-aim auttaa niin tarkkuuskiväärissä kuin objektien heittelyssä, joten adrenaalin täytteinen toiminta ei hidastu milloinkaan.

Graafisesti kelpo

Graafisesti Mad Max on enimmäkseen tätä päivää. Hahmoanimaatiot ovat ehkä pelin heikointa antia tönkköydessään, mutta se ei menoa haittaa. Huonolaatuisia tekstuureita sattuu silmiin silloin tällöin, mutta se mikä merkitsee eniten on parasta A-luokkaa: ruudunpäivitys on todella sulavaa ja vauhdintuntu on käsin kosketeltavaa. Pelin molemmat osa-alueet rullaavat moitteettomasti. Pelimaailma itsessään on todella kaunis hiekkamyrskyineen ja pitkine piirtoetäisyyksineen. Pienet graafiset puutteet on helppo antaa anteeksi, sillä se tärkein on kohdallaan.

Äänimaailma on riittävän hyvä. Musiikeilta toivoisi enemmän, sillä Mad Max Fury Roadin soundtrack räjäytti pankin. Myös Tom Hardy olisi ollut mukava saada Maxin ääneksi, mutta nyt on tyytyminen Bren Fosterin murinoihin. Moottorit jylläävät kiitettävästi, mikään ei ärsytä ja kontrollien lailla, kaikki on kutakuinkin kohdallaan – ainakin riittävästi.

Kannattaako ostaa?

Mad Max on keskinkertainen peli. Se ei tarjoa riittävästi haastetta, sen tarina ei juurikaan jää mieleen, tehtävärakenne toistaa pahasti itseään ja jonkinlaista saavuttamisen tunnetta jää toistuvasti kaipaamaan. Silti sen pelimaailma on kutsuva ja räjähtävä toiminta koukuttavaa, niin autolla kuin jalankin. Se on todella uskollinen lähdemateriaalilleen, ja kuten sanottu, on jokainen Mad Max -fani pelissä kuin kotonaan. Peli vangitsee elokuvien tunnelman loistavasti. Mad Maxia on helppo suositella suoraviivaisuudessaan ja kursailemattomuudessaan kaikille Mad Max -faneille ja toiminnan ystäville.