Mainos

Tuhannet rottahirviöt piinaavat fantasiakaupunki Ubersreikia Warhammer Fantasy -universumissa, jossa pelaajan tehtäväksi jää torjua jyrsijät, joko muiden pelaajien tai tekoälysankareiden kanssa. Vermintide onkin kuin fantasiaversio Left 4 Dead –pelisarjasta, jossa zombiet on korvattu rottaihmisillä ja selviytyjät fantasiasankareilla.

Nimihirviö on siis suora rippaus Valven menestyksekkäästä L4D-pelisarjasta, mutta se ei itsessään oikestaan haittaa. Konsepti toimii hyvin. Vaikka epäkuolleita ei saakkaaan laittaa lyttyyn, vituttavat nuo humanoidirottien pärstät ihan riittävästi, jotta peli jaksaa viihdyttää muutamia tunteja. Valitettavasti vain pelattavaa ei pelistä löydy vaikka konsoliversio sisältääkin kaikki PC-puolella julkaistut lisäosat mukanaan. Tai pelattavaa löytyy, pelimekaniikka vain on äärimmäisen puuduttava.

Mainos

Pelaaja valitsee oman hahmonsa viidestä eri arkkityypistä, jotka ovat lähinnä variaatioita toisistaan: toiset ovat parempia kaukotaistelussa, kun taas toiset pärjäävät paremmin lähitaistelussa. Mukana ovat noidanmetsästäjä, kääpiösoturi, velho, ritari ja samooja. Jokainen sankari omaa omat aseensa, mutta muuta eroa ei hahmoissa sitten olekaan – mitä nyt kääpiö on lyhyempi kuin muut ja kulkee kutakuinkin isompien rottien munakorkuudella.

Hahmon valinnan jälkeen pelaaja alkaa etsimään peliseuraa joko verkkopelistä tai avuttoman tekoälyttömistä tekoälysankareista. Niin tai näin, neljä hahmoa vaaditaan, jotta pääsee pelaamaan. Mitä värikkäämpi pelipoppoo, sitä paremmat mahdollisuudet on selvitä rottahaasteesta.

“Huitominen alkaa puuduttamaan melko nopeasti”

Pelimekaniikaltaan Vermintide on katseesta kuvattu räiskintä/huidonta – pelihahmosta riippuen. Vaihtelua ei valitettavasti pelistä löydy. Huitominen alkaa puuduttamaan melko nopeasti, eikä ammuntamekaniikkakaan jaksa kiinnostaa kovin kauaa. Vaikka periaatteessa pelissä potentiaalia pelissä onkin, sillä onhan kyseessä kuitenkin yhteistyöpeli, jollaisia ei koskaan ole liikaa.

Tehtäviä pelistä löytyy reilu tusina, mutta jokainen toistaa samaa kaavaa: pelaajat pyrkivät päästä kartan loppuun, suorittamaan vaaditut objektit samalla, kun peli arpoo sattumanvaraisen rottarmeijan pelaajien riesaksi. Kartat pysyvät jokaisella pelikerralla samana, mutta vihollisaallot vaihtelevat. Jokaisen tehtävän jälkeen jaetaan kokemuspisteet ja satunnaiset tavarat palkkiksi onnistuneesta seikkailusta, jos kuolo korjaa joutuvat hahmot tyytymään vain pieneen pottiin kokemuspisteitä.

fatshark_composer_blast_005_2015-02-23

Vaihtelua ei pelissä ole tarpeeksi. Hahmoilla ei ole varsinaisia ominaisuuksia, jokainen vain tappaa rottiksia eri tavalla, osa jopa samalla tavalla. Muutama voimajuoma ja pommi eivät tuo huiskeeseen vaihtelua ja loputtoman tuntuisten rotta-aaltojen raivaaminen alkaa väsyttää nopeaan.

Vaikka kokemuspisteitä tippuu, katoaa edistymisentunne myöskin hätäisesti ja jo muutaman tunnin tahkomisella on valitettavan selvä, että Vermintiden pelimekaniikka on totaalisen tylsä ja erittäin monotoninen.

Valitettavasti myös suurin osa pelaajista tuntuu olevan auttamattoman kuutamolla, eikä moninpeli tuntemattomien kanssa ota maistuakseen, sillä haastetta pelistä löytyy ja neljän sankarin pitäisi todellakin tehdä yhteistyötä. Jos mikit eivät ole käytössä, ei pelaajilla ole muuta keinoa kommunikointiin kuin paikallaan hyppely tai ilmahyökkäykset, joilla koittaa saada muiden pelaajien huomio.

“Tunnelma on vahva, mutta lupaava alkuhuuma katoaa kuitenkin nopeasti”

Vermintide on ihan ok, jos löytyy kolme tuttua pelikaveria ja edes jonkinlaiset pelikuulokkeet. Se on visuaalisesti yllättävän hieno, tai no ainakin riittävä, ja samoin audiopuoli on kutakuinkin kunnossa.

Tunnelma on vahva, mutta lupaava alkuhuuma katoaa kuitenkin nopeasti, eikä ilman kaveriporukkaa peliä voi suositella kenellekään.

Vaikka yhteistyöpelejä ei ole montaa tarjolla, on kilpailua kuitenkin riittävästi ja Vermintide jää häntäjoukkoon. Anteeksiantamatonta on myös se, että jaetun ruudun moninpeli puuttuu paketista kokonaan. Samalla sohvalla peli olisikin voinut toimia. Sääli, sillä Warhammer-universumit ovat aina olleet erittäin kiehtovia ja konsepti toimii hyvin paperilla. Toteutus on vain laiska ja pelimekaniikka helvetin tylsä.

ARVOSTELUN YLEISNÄKYMÄ
Warhammer: End Times - Vermintide
55 %
Edellinen artikkeliPeliarvostelu: Sonic Boom: Fire & Ice
Seuraava artikkeliBlu-ray-arvostelu: Angry Birds
Each person who ever was or is or will be has a song. It isn't a song that anybody else wrote. It has its own melody, it has its own words. Very few people get to sing their song. Most of us fear that we cannot do it justice with our voices, or that our words are too foolish or too honest, or too odd. So people live their song instead.