JAA

Doom, tuo lapsuudesta tuttu, saatanallisväritteinen pelisarja, joka mullisti räiskintäpelaamisen ensimmäisen kerran vuonna 1993, saa nyt osakseen reboottauksen, 23 vuotta myöhemmin.

Doom sijoittuu jälleen kerran punaiselle planeetalle ja vaikka pelissä juoni onkin, naureskelee peli sille itsekin tarkoituksella. Juoni kun ei koskaan ole ollut se Doomin kantava voima, vaan sen viehätys on aina perustunut raakaan, verellä mässäilevään väkivaltaan, hyvään ohjattavuuteen ja nopeatempoiseen toimintaan.

Lyhyesti: ilkeä ja ahne suurkorporaatio, UAC, joka haluaa energiateollisuuden kärkipaikan, on täpännyt itsensä kiinni suoraan helvetin energiavirtoihin pelastakseen maapallon energiakriisiltä. Siinä sivussa sitten paska läjähti tuulettimeen isosti ja perkeleet pääsivät valloilleen. Anonyymi avaruussolttu herää kahlittuna jonkinlaisesta teknosargofagista, kun belsebupin lemmikit riehuvat samaisella Marsissa sijaitsevalla avaruusasemalla. Protagonistia ei kiinnosta syyt tai seuraukset paskan vertaa, vaan hän ottaa tehtäväkseen demonien sukupuuttoon saattamisen ja saatanallisen energiateollisuuden lopettamisen – keinoja kaihtamatta.

doom-pelikuvaa

 

Kokonaan katseesta kuvattu Doom heittää rautatähtäimet ja lataamisen romukoppaan heti kättelyssä. Poikkeuksellisesti protagonisti myös jaksaa kantaa mukanaan kaikki aseet, jotka matkan varrella mukaan tarttuu. Mukana ei ole minkäänlaista suojamekaniikkaa, eikä terveyden regenerointia, vain pelkkää nopeatemposta turpaan vetoa ja sen vastaanottoa.

Vaikka Doom on päälisin puolin hyvin yksinkertaistettu räiskintäpeli tämän päivän standardeihin verrattuna, sykkii pinnan alla todellinen räiskintäpelien helmi. Pelaaja voi parantaa protagonistin haarniskan ominaisuuksia ja jokaisen aseen erikoisominaisuutta sekä vaihtaa niitä lennosta. Jokainen pelaaja löytää varmasti itselleen mieluisimman aseen helposti ja sen jälkeen ”lempitietyn” parantelu onkin todella hykerryttävää puuhaa. Vaikka kovin syvällinen mekaniikka ei olekaan, mutta seurauksena on aina sitäkin räjähtävämpi lopputulos.

”Taistelusta selviytyminen vaatii pelaajalta todella harkittua liikkumista, oikein ajoitettuja lopetusliikkeitä ja tilanteenlukutaitoa”

Karttasuunnittelu näyttelee isoa roolia yksinkertaistetusta pelimekaniikasta johtuen ja se on hoidettu todella mallikkaasti, aina Marsista, Helvetin syövereitä myöden. Jokaiseen karttaan voi palata uudelleen, kun pelaaja on kerännyt itselleen parempaa arsenaalia. Jokainen kartta tarjoileekin salaisuuksia ja erikoistehtäviä, joita ei ensimmäisellä visiitillä vielä edes pysty avaamaan tai suorittamaan.

Doomin kampanja perustuu pelialueiden tutkimiseen ja toimintakohtauksiin, joissa vihollisaallot koittavat vyöryä pelaajan ylitse verenhimoisten demonien muodossa. Kuulostaa simppeliltä ja sitähän se onkin. Mutta pirun toimivaa simppeliä. Jokainen taistelukohtaus tuntuu aivopähkinältä, varsinkin vaikeimmilla vaikeustasoilla, jotka toden teolla laittavat pelaajan taidot koetukselle.

Taistelusta selviytyminen vaatii pelaajalta todella harkittua liikkumista, oikein ajoitettuja lopetusliikkeitä ja tilanteenlukutaitoa. Räiskinnän lomassa pelaaja voi nimittäin lopettaa demonien kärsimyksen verisellä glory killillä, joka vapauttaa pelaajalle hieman menetettyä energiaa takaisin.

Pelaajalla on myös käytössään ikoninen moottorisaha, jonka avulla jopa isoimmat helvetin ilmestykset on helppo päästää päiviltä. Sahatessa vihollisista vapautuu pelaajalle lisää ammuksia – luonnollisesti, ja onkin todella tärkeää harkita tarkkaan, milloin laittaa suristen sillä löpöä on harvassa ja sitä kuluu runsaasti.

Tähän huttuun kun lisätään vielä jättimäiset erikoisdemonit on hornankattilassa poriseva taisteluliemi valmis. Useamman tunnin brutaaleja lopetusliikkeitä ja moottorisahan aiheuttavaa verisuihkua katsellessa, alkaa pakostikin miettimään että vähempikin määrä gorea olisi riittänyt, sillä varsinkin Glory Killejä tulee jaeltua joka välissä ja väkivallan märää alkaa pakostikin turruttamaan.

Graafisesti Doom on todella upea ja ruudunpäivitys on moitteetonta. Välillä hitaasti lautautuvat tekstuurit saattavat kutittaa kaihia, mutta toiminnan ollessa niin superhektistä kuin se on, ei tällaisiin yksityiskohtiin ehdi edes kunnolla kiinnittää huomiota.

Doom tarjoilee myös todella upean soundtrackin joka sopii demonilahtajaisiin täydellisesti. Industrual henkinen sahaus vahvalla bassoraidalla on omiaan verijuhlan taustalle, ja se tuokin mieleen alkuperäisen Doomin sekä Quake-pelien musiikit. Äänipuoli on kaiken kaikkiaan kunnossa, vaikka välillä demonien kärsimyskihlajdukset tuntuvat olevankin turhan samanlaisia ja toisinaan olo on kuin Korkeasaaren Lintutalossa – vaikka maisemat eroavatkin melko lailla.

Yksinpeli on loistava kokonaisuus, joka nojaa vahvasti loistavaan toimintaan ja erinomaiseen karttasuunnitteluun. Homma pysyy mielekkäänä ja aikaa kampanjan läpipelaamiseen peruskuolevaiselta uppoaa vaikeimmilla vaikeusasetuksilla helposti reilusti yli toistakymmentätuntia. Pelin julkaisun alla edes devarit itse eivät olleet läpäiseet peliä vaikeimmalla vaikeusasteella, jossa yksi kuolema päättää pelin, mutta kirjoitushetkellä joku sankari on sen paukuttanut läpi reiluun viiteen tuntiin – xtv.fi suosittelee kyseiselle kaverille työllistymistä helpomman loppuelämän takaamiseksi. Yksinpeli siis riittäisi jo helposti syyksi Doomin hankintaan, sillä se tyydyttää varmasti niin uusien kuin vanhojen fanien tarpeet.

”Moninpeli tarjoilee ykkösvalinnaksi raketinheitintä, joten jo alkumetreistä on selvää, mikä on homman nimi”

Mukana on kuitenkin myös moninpeli, joka on yksinpelin lailla hyvin yksinkertaisen tuntuinen, mutta silti retroudessaan nerokas. Mukana on perintäistäkin perinteisemmät pelimuodot aina Team Deatch Matchista Dominointiin. Hauskin ja samalla omaperäisin pelimuoto on kuitenkin Warpath, jossa joukkueiden tulee valloittaa junan lailla liikkuva kohdealue ja pitää se halussaan mahdollisimman pitkään.

Moninpeli perustuu nopeatemposeen räiskintään kuten yksinpelikin. Mukana on power upit sekä erikoisaseet, kuten jo 90-luvulla asiaan kuului. Aseet ovat hienosti balanssissa ja sopivan ominaisuuksiltaan sopivan erilaiset, jopa yksinpeliin verrattuna.

Moninpeli tarjoilee ykkösvalinnaksi raketinheitintä, joten jo alkumetreistä on selvää mikä on homman nimi. Pelaaja voi yhdistellä hahmolleen mitkä tahansa kaksi asetta pelin asearsenaalista ja valita itselleen yhden varusteen. Visuaalista kustomointia voi harrastaa niin panssarin värin ja osien osalta, sekä luonnollisesi myös aseiden ulkoasun voi muokata mieluisekseen. Muokkaamiseen saatavat vaihtoehdot aukeavat moninpeliä grindaamalla satunnaisina palkintoina matsien jälkeen.

Moninpeli ei loista erikoisuudellaan, mutta se on retrohenkisyydessään pirullisen hauskaa pienissä erissä.

Doom on helvetillisen hauska räiskintäpeli jossa tunnelma on kohdallaan, niin pelattavuuden kuin fiiliksenkin osalta. Moninpeli voisi olla mielikuvituksellisempi, mutta kokonaisuutena paketti on niin onnistunut, että Doom on ehdottomasti pakkohankinta kaikille niille, joita räiskintäpelit tai demonien teurastaminen saatanallisissa kuvoissa kiinnostaa. Fight like hell!

JAA
Edellinen artikkeliElokuva-arvostelussa Drive-ohjaajan uutuus, The Neon Demon
Seuraava artikkeliUusi God of War nojaa syvällisempään tarinankerrontaan

Each person who ever was or is or will be has a song. It isn’t a song that anybody else wrote. It has its own melody, it has its own words. Very few people get to sing their song. Most of us fear that we cannot do it justice with our voices, or that our words are too foolish or too honest, or too odd. So people live their song instead.